Nostot

Swanovskien häät

Tämä on yksi niistä monista visioista, mitä ihminen ja erityisesti pakinoitsija voi nähdä. Luciano Waris, työtön, tangolauluopintoja harrastava elatusvelvollinen, seisoo vihkiryijyn edessä. Yrittää seistä tutisematta morsiamensa vieressä. Varmistaaksemme, että tämä on pakina, eikä kolumni, käytämme pastoreista lyhenteitä. Toinen heistä on pastori A ja toinen pastori B.

Pastorit ovat liturgoineet duettona kovaa ja komeasti. Kumpikaan ei edes yrittänyt päästä siihen taiteelliseen tasoon, johon sievähkö huippusopraano pääsi eräässä maamme temppeleistä. Hänen laulunopettajansa oli onnistunut kehittämään laulajattaren taidot niin korkealle, ettei hänen laulustaan kuulunut yhtään ymmärrettävää sanaa. Emme edes tiedä, lauloiko hän suomeksi vai latinaksi. Ach-äänteiden puuttumisesta voimme päätellä, että saksaa se ei ollut. Suhuäänteitäkään ei ollut riittävästi, että saisimme aiheen syyttää slaavilaisia kieliryhmiä epäselvyydestä. Ilkeänä ihmisenä uskallamme väittää, että joku, todennäköisesti arkipiispa tai hänen hiippansa oli antanut määräyksen, että kirkossa esitettävän laulun on oltava äänenkäytöllisesti niin korkeatasoista, että sanoma – jos sitä nyt olikaan – on hävitettävä. Ehkä tämä on sitä suomalaista sosialismia, jossa pyritään estämään hyvän sanoman eteenpäin meno? Ehkä vika oli kuulijoiden korvissa tai allekirjoittaneen korvien välissä.

Anteeksi pitkä viivähdys menneisyydessä. Palatkaamme vaihtoehtoiseen ja ehdolliseen tulevaan todellisuuteen. Eräässä maamme kirkossa on häät. On juuri päästy siihen kohtaan, jossa lyhyen kaavan mukaan kysytään:

– Tahdotko sinä, Petulia Pääskynen, ottaa Luciano Wariksen aviomieheksesi ja rakastaa häntä myötä- ja vastamäessä?

– Tahdon, tsirpahtaa neiti Pääskynen matalalla altollaan.

– Tahdotko sinä Luciano Waris, ottaa Petulia Pääskysen aviovaimoksesi ja rakastaa häntä
myötä- ja vastamäessä.

– Tahdon, kraakkaa herra Waris.

Näin olisi vanhan ja lyhennetyn kaavan mukaan. Jumalanpalveluksen uudistuskomitea on kuitenkin tullut siihen tulokseen, että vihkiseremoniakin täytyy uudistaa siten, että tuon tärkeän kysymyksen esittäminen on tehtävä seuraavasti:

– Tahdotko sinä, Petulia Pääskynen, entinen Hakkarainen, omaa sukua Virtasen Väinön tytär, joka taas on Miettisen Kaisan poika ja Miettisen Kaisa taasen on Guttwosen Karl-nimisen sotaherran lehtolapsi, Guttwosen Karl on Natalia von Schulzenbvögelin poika ja … …

– Tahdotko sinä, Luciano Waris, entinen Kuikka, omaa sukua Peipposen Puavon jälkeläinen, Peipposen Puavo taasen on Nätti Jussin pojanpoika, Nätti Jussin äiti sitävastoin on Rohmo Guttosen tytär … … …

Uudistuskomitean uudistusehdotuksen mukaisesti aloitetut Petulia Pääskysen ja Luciano Wariksen hääseremoniat jatkuivat ja jatkuivat. Uudistuskomitea oli antanut määräyksen, että tässä kohdin seremoniaa on lueteltava tarkka sukuluettelo morsiusparista Aatamiin ja Eevaan asti. Seremonia kesti ja kesti. Morsiuspari vaihtoi jalkaa ja katseita. Pikkuhiljaa hiki alkoi helmeillä molempien otsalla. Morsiamen ehostus sai hikinorojen aiheuttamia juovia. Sulhasen tukka harmaantui silminnähden. Häävieraat alkoivat availla kännyköitään. Jotkut yrittivät soittaa taksia hakemaan. Eräät soittivat toisilleen. Pastorit jatkoivat protokollan mukaista sukuluettelon lukemista. Häävieraat kääntyilivät toistensa puoleen ja vaihtoivat käyntikortteja. Pastorit A ja B eivät huomanneet, että ainakin kuusi häävierasta ehti kuolla. Heidät kannettiin suoraan alakerran kylmiöön eli kryptaan. Vahtimestari poistui heittämään hiiliä krematorion uuniin ja poraamaan kuoppia tuhkauurnille. Kauan eläköön jumalanpalveluksen uudistuskomitea!

Häät ovat ihana juhla!

Emme ole saaneet tietoomme oliko vihkikaavasta kokonaan poistettu se kysymys, joka vanhassa kaavassa on. Emme edes tiedä pääsikö seremonia koskaan siihen kohtaan, jossa tehdään ne tärkeät kysymykset. Neiti Pääskynen ja herra Waris soittivat kännyköillään Lääninhallitukseen loputtomiin kestävän sukuluettelon lukemisen aikana ja anoivat lupaa sukunimenvaihtoon. Lupa myönnettiin. Näin heistä tuli herra ja rouva Swanovski. Käsi kädessä kyyhkyläisiltä näyttävä Swanovskin pariskunta poistui vaivihkaa kirkosta vielä hengissä olevien, paikalle jääneiden, kahden häävieraan seuraamina. Pastorit jatkoivat sukuluettelon lukemista huomaamatta kirkkosalin tyhjenemistä.

Protokollan valvontaviranomainen teki juhlista valituksen kirkkohallitukseen, koska videoidusta hääjuhlasta kävi ilmi, että luettelon jossain vaiheessa jompikumpi pastoreista lausui jonkun esi-isän tai äidin nimen hieman väärin. Luojan kiitos, herra ja rouva Swanovski ovat onnellisen tietämättömiä valituksesta ja vaeltavat häämatkallaan käsi kädessä Jerusalemin kaduilla.

Wanha Käpy

kirjoittanut Pekka Sevanto Vantaalla loka- tai marraskuussa 1999

Mainokset
Nostot

Brändäyksestä puute

Runoilijaharjoittelija, Untamo Hylkiö, istuu puiston penkillä. Aurinko on noussut, linnut lentelevät, lokit rääkyvät. Taivaalla pilvet vaeltavat. Herra Hylkiön ajatuksetkin vaeltavat. On hyvä, että on ajatuksia. Ei ole hyvä, jos ei saa inspiraatiota, vaikka kuinka huokailisi omassa kammiossaan. Runot ovat sanoja, joita ei sivulle kannata montaa kirjoittaa. Ai miksikö? Muste on kallista, sanoi kustantaja. Emme julkaise teidän runojanne, kun ne ovat niin pitkiä. Tämän ajan trendi on se, että ensin pitää olla nimeä ja sitten on oltava brändi. Paperikin on ostettava itse. Taas huokaus, herra Hylkiön suusta.

– Kuka minut brändäisi?

Hiljaisuus. Ainakin kolmen ikuisuuden mittainen hiljaisuus.

– Eihän meistä Hylkiöistä kukaan välitä, ajatteli Untamo, ja katsoi maahan.

Jokunen tupakan tumppi, karamellipaperi ja ties mitä osui silmiin. Pieni tuulen vire toi hyvää kalaveden hajua runoilijaharjoittelijan nenään.

Olisipa vene, tai rahaa, että pääsisi risteilylle.
Jos olis oikein paljon rahaa, ostaisin laivan, vielä isomman kuin Nooalla oli.

Yläkerrasta kuului rykäisy.

Ohoh! Ja mitäs sillä tekisit, kuului ylhäältä.
Kutsuisin kaikki hylkiöt luxus risteilylle, huokaisi herra Hylkiö.

Yksi varpunen lennähti Untamo Hylkiön jalkojen lähelle. Näytti etsivän syötävää. Nokki hiekkaa, tupakan tumppia ja ties mitä. Katsoivat toisiaan hetken, varpunen ja herra Hylkiö. Hetki oli minimaalinen ikuisuus. Jopa niin lyhyt, ettei sitä ikuisuudeksikaan voi sanoa. Untamo kaivoi taskustaan pienen kynän pätkän. Se on hänellä aina mukana. Varmuuden vuoksi, jos tulisi inspiraatio. Yhdessä taskussa hänellä on pieni pahvin pala, johon voi kirjoittaa. Nyt hän kirjoitti.

Varpunen huoleton, 

rikas trendikäs 

              pesetti maton, 

kuuluisa,

brändikäs, 
              kuuro.
Lempeä keväinen sadekuuro yllätti Untamo Hylkiön. Ei ollut sateenvarjoa, sadetakkia, eikä mitään, jolla olisi estänyt sateen kastelemaa paitaa liimautumasta märkänä iholle. Herra Hylkiö nousi. Lähti rauhallisesti kävelemään. Löytyisiköhän sopivaa hiekka-, tai paperinkeräysbungalowia, missä olisi tilaa nukkua?

Käveltyään ainakin kilometrin ja tutkittuaan jokaisen mahdollisen hiekka-, jätepaperilaatikon, tai muun mahdollisen yöpymispaikan, alkoi toivottomuus hiipiä mieleen.

– Pitääkö tässä yrittää asustella veneen alla?

Herra Hylkiö kirosi mielessään kaikki ne kustantajat, joille hän oli runojaan lähettänyt saamatta kustannussopimusta ja rahaa. Riistäjiä! Sydämettömiä! Rakkaudettomia ovat! Löytyi vapaa istuinpaikka taas.

– No, helpottiko? Kuului Yläkerrasta.
– Ai mikä?
– Kustantajien kiroaminen.

Untamo katsoi varovaisesti taivaalle. Sanoi ääni väristen.

– Sinähän sen tiedät.
– Niin, kyllä minä tiedän, mutta tiedätkö sinä, että minä rakastan sinua?

Muutama suolainen kyynel tuli Untamo Hylkiön silmäkulmiin. Valui poskille. Piti ihan pyyhkiä käsillä pois, ettei vaan kukaan näkisi. Aurinko loisti ja lämmitti.

On jälleen kesä.

Wanha Käpy

Incognito kaunotar

NostotIncognito kaunotar

Luciano Swanovski käveli yksin vieraan kaupungin kaduilla. Silmät osuivat vastaan tulleeseen naiseen, joka ilmiselvästi halusi pysyä tuntemattomana. Nainen näytti tutulta, aivoissa raksutti. Missä olen nähnyt tuon naisen? Oliko se elokuvissa? Cherbourgin sateenvarjo? Ranskalainenhan tuon naisen täytyy tietenkin olla. Näkeehän sen jo päältä päinkin. Tosin, viiksiä tällä naisella ei ole. Joillain ranskalaisilla naisilla on, tai ainakin oli joskus 1960 luvun lopulla, kun herra Swanovski kävi Rouenissa. Älkää kuvitelkokaan, että Luciano Swanovski olisi suudellut ketään ranskalaista naista siihen aikaan! Hänen näkönsä vaan oli niin tarkka, että hän huomasi tummat, aidot viikset, naisen ylähuulen ja nenän välissä jossain Rouenin kaduilla vastaan tulleessa naisessa.

Vaikka herra Swanovskista ei ole tullut vieläkään tangokuningasta, eikä hän siis ole millään lailla varakas, eikä edes köyhä julkkis. Köyhä kyllä, mutta julkkis ei. Sitä paitsi onko nykyään olemassa köyhiä julkkiksia? Julkisuushan tietää rahaa, eikö vain?
Herra Swanovski on yleensä herrasmies eikä pysäyttele tuntemattomia naisia kaduilla. Tällä kertaa hän rohkaisi mielensä, meni naisen viereen viereen ja kysyi:

– Parlez-vous français? (Puhutteko ranskaa?)
– Oui (kyllä), vastasi tämä ennen maailmankuulu näyttelijätär ujosti.

Voi ihmeiden ihmettä! Tuollainen kuuluisuus antoi köyhän, tuntemattoman entisen oopperalaulajaharjoittelijan, ottaa valokuvan itsestään! Uskomattoman suuri onni! Ja mikä ihmeellisintä, tämä kuuluisuus ja kaunotar salli erään ohikulkijan ottaa kuvan, jossa Luciano Swanovski ja tämä Brigitte Chardonnay (nimi muutettu kaunottaren toivomuksesta hänen yksityisyytensä takaamiseksi) seisoivat rinnan ikään kuin olisivat hyvinkin tuttuja.

Sen jälkeen he seurustelivat vielä tovin. Enimmäkseen elehtien käsin ja ilmein. Taisi siinä jokunen äännähdyskin kuulua. Ranskaa herra Luciano Swanovski ei uskaltanut enää yrittää, koska mieleen tuli vain Pariisin ravintoloissa ja kahviloissa hyödyllinen lause:

– L’addition, silvous plait (Lasku olkaa hyvä) !

Sehän ei olisi tähän tilanteeseen sopinut mitenkään. Todennäköisesti siitä olisi seurannut äkillistä toimintaa madame Chardonnaylta. Hän olisi ottanut repun salamannopeasti harteiltaan ja heilauttanut sillä herra Swanovskia päähän. Silloin olisivat silmälasit menneet rikki, eikä herra Swanovski olisi voinut kirjoittaa pitkään aikaan mitään. Olisi voinut mennä tajukin herra Swanovskilta!

Elämä on ihmeellistä!

Köyhä ja tuntematon mieskin voi kohdata todellisen kaunottaren aivan sattumalta ja Suomessa! Mikä merkillisintä, tämä kaunotar on ujo, ystävällinen, lahjakas, eikä ollenkaan julkisuushakuinen diiva!

Herra häntä siunatkoon!

Wanha Käpy

Nostot

Lempi ja Prinssi

Kuu on kiertänyt maata monta kertaa sen jälkeen, kun viimeksi saitte kuulla Untamo Hylkiöstä. Paljon on tapahtunut, mutta nyt kurnii nälkä. Herra Hylkiön vatsassa, siis. Ei tullut Finlandia-palkintoa tänäkään vuonna. Ei päässyt edes ehdokkaaksi runoilija Untamo Hylkiö. Pitää yrittää saada aikaiseksi runo Suomen Seminologiyhdistyksen jäsenlehden (”Spruutta”) joululehteen.

Herra Hylkiö istuu paperinkeräysbungalowissaan. Ulkona sataa. Sade ropisee bungalowin lasikuitukattoon. Kynä on kädessä. Paperia alla ja jalkojen päällä lämmittämässä. Valona kadulta löytynyt ehjä ledilamppu. Inspiraatiota vaan tarvitsisi! Huokaus. Nälkä kurnii! Lihapiirakka ja kuuma kahvi maksavat! Tule jo Inspiratus Wirus! Ja tulihan se. Inspiraatio.

Lempi, ah, ihana Lempi,
sinut niityllä Prinssi näki,
koivikossa kukkui käki.

Näki Prinssin Lempi,
ujoili ja empi,
katseensa maahan loi,
rinnassa jo kevään koi.

Amor katsoi Prinssiä vahvaa, komeaa, kopeaa,
Nyt tarvitaan liikettä nopeaa!
Otti nuolen, latasi jousen,
tähtäsi, laukaisi kohti Prinssin rintaa.
Osui! Rakkaus roihahteli pitkin Prinssin pintaa,

Prinssikö empi?

Ei! Sen huomasi Lempi!

(Latojan huomautus: Lempi on Spruutta-lehden päätoimittajan omistama ayrshire-lehmä ja Prinssi maankuulu siitossonni.)

Tyytyväinen huokaus pääsi runoilijaharjoittelija Untamo Hylkiön suusta: kerrankin runo on ajoissa. Täytyy muistaa postittaa se huomenna. Jospa päätoimittaja maksaisi förskottia, niin voisi ostaa leipomon myymälästä lihapiirakan. Herra Hylkiö huokaisi uudestaan. Raotti bungalowinsa kattoluukkua, antoi sadepisaroiden tippua kasvoilleen. Katsoi oikealle yläviistoon, huokaisi ja sanoi:

– Kiitos, kun Sinä pidät huolen meistä runoilijoistakin.

Wanha Käpy

 

alkuperäinen pakina kirjoitettu joulukuussa 2006