Brändäyksestä puute

Runoilijaharjoittelija, Untamo Hylkiö, istuu puiston penkillä. Aurinko on noussut, linnut lentelevät, lokit rääkyvät. Taivaalla pilvet vaeltavat. Herra Hylkiön ajatuksetkin vaeltavat. On hyvä, että on ajatuksia. Ei ole hyvä, jos ei saa inspiraatiota, vaikka kuinka huokailisi omassa kammiossaan. Runot ovat sanoja, joita ei sivulle kannata montaa kirjoittaa. Ai miksikö? Muste on kallista, sanoi kustantaja. Emme julkaise teidän runojanne, kun ne ovat niin pitkiä. Tämän ajan trendi on se, että ensin pitää olla nimeä ja sitten on oltava brändi. Paperikin on ostettava itse. Taas huokaus, herra Hylkiön suusta.

– Kuka minut brändäisi?

Hiljaisuus. Ainakin kolmen ikuisuuden mittainen hiljaisuus.

– Eihän meistä Hylkiöistä kukaan välitä, ajatteli Untamo, ja katsoi maahan.

Jokunen tupakan tumppi, karamellipaperi ja ties mitä osui silmiin. Pieni tuulen vire toi hyvää kalaveden hajua runoilijaharjoittelijan nenään.

– Olisipa vene, tai rahaa, että pääsisi risteilylle.
– Jos olis oikein paljon rahaa, ostaisin laivan, vielä isomman kuin Nooalla oli.

Yläkerrasta kuului rykäisy.

– Ohoh! Ja mitäs sillä tekisit, kuului ylhäältä.
– Kutsuisin kaikki hylkiöt luxus risteilylle, huokaisi herra Hylkiö.

Yksi varpunen lennähti Untamo Hylkiön jalkojen lähelle. Näytti etsivän syötävää. Nokki hiekkaa, tupakan tumppia ja ties mitä. Katsoivat toisiaan hetken, varpunen ja herra Hylkiö. Hetki oli minimaalinen ikuisuus. Jopa niin lyhyt, ettei sitä ikuisuudeksikaan voi sanoa. Untamo kaivoi taskustaan pienen kynän pätkän. Se on hänellä aina mukana. Varmuuden vuoksi, jos tulisi inspiraatio. Yhdessä taskussa hänellä on pieni pahvin pala, johon voi kirjoittaa. Nyt hän kirjoitti.

Varpunen huoleton, 

rikas trendikäs 

              pesetti maton, 

kuuluisa,

brändikäs, 
              kuuro.
Lempeä keväinen sadekuuro yllätti Untamo Hylkiön. Ei ollut sateenvarjoa, sadetakkia, eikä mitään, jolla olisi estänyt sateen kastelemaa paitaa liimautumasta märkänä iholle. Herra Hylkiö nousi. Lähti rauhallisesti kävelemään. Löytyisiköhän sopivaa hiekka-, tai paperinkeräysbungalowia, missä olisi tilaa nukkua?

Käveltyään ainakin kilometrin ja tutkittuaan jokaisen mahdollisen hiekka-, jätepaperilaatikon, tai muun mahdollisen yöpymispaikan, alkoi toivottomuus hiipiä mieleen.

– Pitääkö tässä yrittää asustella veneen alla?

Herra Hylkiö kirosi mielessään kaikki ne kustantajat, joille hän oli runojaan lähettänyt saamatta kustannussopimusta ja rahaa. Riistäjiä! Sydämettömiä! Rakkaudettomia ovat! Löytyi vapaa istuinpaikka taas.

– No, helpottiko? Kuului Yläkerrasta.
– Ai mikä?
– Kustantajien kiroaminen.

Untamo katsoi varovaisesti taivaalle. Sanoi ääni väristen.

– Sinähän sen tiedät.
– Niin, kyllä minä tiedän, mutta tiedätkö sinä, että minä rakastan sinua?

Muutama suolainen kyynel tuli Untamo Hylkiön silmäkulmiin. Valui poskille. Piti ihan pyyhkiä käsillä pois, ettei vaan kukaan näkisi. Aurinko loisti ja lämmitti.

On jälleen kesä.