Torikahvilassa Santun kanssa

Olin torilla kahvilla ystäväni Santun kanssa. Santulla oli lippalakki päässä tukkaa peittämässä. Minulla ei ollut lippalakkia. Olin sentään laittanut aamulla geeliä. Nuorena laitoin Brylcreemiä, kun tukkaa oli. Piti saada fåågu, eli etulaine. Se oli muotia silloin. Nyt käytän geeliä pääasiassa siksi, ettei päänahkaa kiristäisi. Geelin vaikutuksesta päänahka saattaa kyllä kiiltää. En tiedä onko se muodin mukaista. Pitäisikö päänahan olla matta vai kiiltävä? En tiedä.

– Kuinka äitisi voi, kysyin Santulta.

– No, kohtalaisesti. Onhan hänellä jo ikää yli yhdeksänkymmentä vuotta.

– Ohoh! Pitkäikäistä sukua.

Santtu kertoi sukunsa pitkä- tai lyhytikäisyydestä. Samalla katselin kilpailevaa torikahvilaa, jonne näytti kerääntyvän väkeä aamukahville. Keskustelumme polveili sinne ja tänne. Sotajuttuihin, Marskiin ja tietysti työasioihin. Ne ohitettiin liikoja märehtimättä. Sitten kerroin ystävästäni Matista Santulle. Luottamuksellisesti.

– Kovat oli ajat Matilla parisenkymmentä vuotta sitten, huokaisin.

– Kuis?

– No, joutui työttömäksi ja eukkokin lähti.

– Ai. Menikö Matilta henki, kysyi Santtu.

– Ei mennyt, mutta hilkulla oli. Joutui käymään oikein kallonkutistajan juttusilla.

– Ihanko psykiatrin luona?

– No, yhden kerran sellaisenkin luona, mutta useimmiten Manta nimisen psykologin luona.

– Jaa, sanoi Santtu.

Tässä vaiheessa pidin luovan tauon ja katselin torille. Siellä laitettiin myyntipöytiä kuntoon. Myytäväksi tuli kukkia, vaatteita, perunoita, porkkanoita ynnä muuta. Matin vaiheet palautuivat mieleen.

– Matti jutteli asioitaan rauhallisesti, kun kotona kuuntelijana oli yleensä vain seinät.

– Tylsäähän se on seinille puhua, parempi puhua vaikka psykologille, sanoi Santtu.

– Niin on. Jotenkin se juttu meni homoseksuaalisuuteen. Arvaapa mitä sitten tapahtui?

– Enpä osaa arvata.

– Se psykologi, Manta, joka muuten oli hyvin runsasmuotoinen nainen, Manta toisti ”Homoseksualismin Edistämisyhdistyksen”, eli SETAn (Seksuaalinen tasavertaisuus ry) entisen pomon, Jorma Hölän ajatuksia. Sitten Matti teki virheen.

– Ohoh, kuinka niin?

– Matti sanoi rehellisen mielipiteensä ”homoseksuaalisuus on luonnotonta ja iljettävää”. Sitä ei Matin olisi pitänyt sanoa.

– Kuinka niin?

– No, se rehevä psykologinainen, Manta, suuttui. Matti kertoi pelänneensä, että Manta hyökkää päälle ja ryhtyy väkivaltaiseksi.

– Ei kuitenkaan kimppuun käynyt?

– Luojan kiitos, ei käynyt.

Turistiin me Santun kanssa muutakin, muttei sitä kaikkea kaikille kerrota. Saa meillä ukoillakin olla salaisuutemme. Eikö saakin? Aikamme turistua nousimme pöydän äärestä. Pudotimme pahvimukit roskikseen ja poistuimme. Menin ostamaan perunoita ja Santtu jonnekin muualle.

Käykääpä torilla. Se kannattaa.

Wanha Käpy

Mainokset

Tilauksia vastaanotetaan

Runoilijaharjoittelija Untamo Hylkiö miettii. Odottaa kustantajalta tilausta. Hän on nykyään tilausrunoilija, ei siis enää runoilijaharjoittelija. Kuinka hän on päässyt siihen asemaan? Sitä moni ihmettelee. Niin mekin. Valitettavasti tilauksia tulee hänelle äärimmäisen harvoin. Runoja näet tilataan lähinnä juhlalehtiin, kuten Joulu-, Pääsiäis-, Vappu ja Juhannuslehtiin.

Juhlalehtiä kustannetaan nykyään erittäin vähän, koska todelliset valtakunnalliset juhlapyhät ovat olemattomia. Kaupat ovat auki aina. Juhlapyhäthän erottaa arkipäivistä siitä, että kaupat ovat kiinni niinä päivinä. Vai onko se niin, että kansalaisten mielestä jokainen päivä on juhlapäivä, kun kaupat ovat auki aina? Luulisi, että liiallisesta juhlimisesta seuraa juhlakrapula.

Herra Untamo Hylkiö miettii alan vaihtoa. Jos runoilulla ei elä, pitää tehdä jotain muuta. Ryhtyisikö tubettajaksi? Ammattipeluriksi tai tutkijaksi? Vaihtoehtojahan on. Herra Hylkiöllä ei ole ikää vielä sataakaan vuotta, joten opiskellakin voisi. Opiskelussa tarvitaan aivoja, eikö tarvitakin? Hän sattui taannoin näkemään mainoksen, jossa ihmisen, ei Sofian (humanoidi robotti), vatsaan oli kirjoitettu ”Aivoni ovat täällä”. Kaikki mikä on kirjoitettu on totta. Eikö olekin?

Vuosia sitten Untamo oli sairaalassa. Hänen päätään kuvattiin ainakin kaksi kertaa. Eikä millään kännykkäkameralla. Hän joutui olemaan putkessa, tai ainakin pää oli siinä. Lääkärin raportissa luki ”aivoissa havaittavissa lievää rappeumaa”. Voivatko aivot valua vatsaan?

Uskokaa tai älkää, mutta runoilijatkin tarvitsevat ruokaa ja juomaa. Joskus. Ei kovin usein. Untamo Hylkiön vatsa murisee. Murisevatko aivot valuessaan vatsaan?

Jos tunnette jonkun varakkaan kustantajan, vihjaiskaa hänelle, että tilausrunoilija Untamo Hylkiöllä on vapaata aikaa. Hän kirjoittaa muitakin runoja, kuin juhlarunoja. Tilauksesta voi saada vaikka tiskirievun katoamisrunon, auton keväthuoltorunon, nimi- tai syntymäpäivärunon.

Tilausrunoilija Untamo Hylkiön yhteystiedot – ehkä – saatte tämän lehden toimituksesta.

Wanha Käpy

Tapanintansseissa

Niin siinä sitten kävi: Luciano Swanovskin ura tupakkatehtaan pätkätyöläisenä loppui lyhyeen. Ei. Ei valvoja häntä yllättänyt nukkumasta valvomossa, vaan tupakkatehdas lopetti toimintansa. Kauppa oli käynyt hyvin ja kysyntä oli riittävä. Valtiovalta oli suuressa viisaudessaan mätkäissyt sellaiset haitta- ynnä muut verot, että tupakkatehtaan voitosta ei jäänyt riittävästi jaettavaa osakkeenomistajille, johtajille ja työläisille. Kaiken kaikkiaan lopetus taisi olla onni niille tupakan orjille, jotka käyttivät juuri niitä merkkejä, joita herra Swanovskin työnantaja tuotti. He näet lopettivat tupakoinnin kokonaan.

Siis, herra Swanovski on jälleen työtön ja etsii päätyönään työtä. Päätoimensa ohella hän opiskelee edelleen tangolaulua. Hän on päässyt opinnoissaan eteenpäin niin, että on alkanut perehtyä tangolaulun argentiinalaiseen lajiin. Vapaa-aikoinaan hän käy rakkaan vaimonsa, Petulian, kanssa tanssahtelemassa. Jokunen ikuisuus sitten he kävivät kunnollisessa paikassa, jossa sai harrastaa myös pystypainia, niinkuin jotkut irvileuat tanssia kutsuvat.

Älkää kertoko kummankaan seurakuntalaisille, että he noin tekivät. Joidenkin mielestä tanssi on syntiä. Kunnollisen uskonnollisaktivistin tulisi viettää lähes kaikki vapaa-aikansa nenä kiinni maailman eniten myydyssä kirjassa, jota myös Bibliaksi kutsutaan, tai vähintäänkin luettelemassa kaikki tietämänsä ongelmat Ylimmäisessä Taivaassa asuvalla Hallitsijalle. Hyvä lukija, kunnioittakaamme sellaistenkin kansalaisten vakaumusta, joiden mielestä tanssi on syntiä ja ainoastaan rukous ja pyhien kirjoituksen lukeminen ei sitä ole.

Avatkaapas sielunne silmät: siisti sali, pöytiä, kaksi tanssilattiaa, jonka yläpuolella keinotekoinen tähtitaivas. Miespuolinen soitinkvartetti Justiina esiintymislavalla. Musiikki humppa. Tempo allegro, allegretto, crescendo temporalis. Tanssilattialla runsaasti eri-ikäisiä tanssin harrastajia. Joukossa Swanovskin pariskunta. Petulian jalat käyvät musiikkikappaleen tiheimmän tahtilajin mukaan. Hän yrittää enemmän ja vähemmän hienovaraisesti ohjailla Luciano Swanovskia, joka liikkuu kuin öljytankkeri ahtojäissä. Hiki alkaa helmeillä Petulian otsalla. Kasvoilla ollut hymy alkaa hyytyä.

Herra Lucianoa hengästyttää, hiottaa ja harmittaa.

–          Tanssi nyt kunnolla, kuiskaa Petulia.

–          Tää on sitä tikutustanssia, jota mä en osaa, vastaa Luciano, enkä edes halua osata.

–          Mä en nauti tästä, suihkaisee Petulia hampaidensa välistä.

–          Tää on se meidän tuttu ongelmamme. Sun jalkas liikkuu kuudestoistaosanuottien mukaan ja mun neljäsosanuottien mukaan.

Petulia yrittää sitkeästi jatkaa samaan tahtiin ja koittaa ohjata Lucianoa haluamaansa suuntaan. Oletteko koskaan yrittäneet kääntää öljytankkeria ahtojäissä? Ai, ettekö? Emme mekään, mutta varmaa on, että se ei ole helppoa. Pitää olla runsaasti kokemusta ennenkuin se onnistuu. Suhteellisen pian Petulia luovuttaa ja alkaa liikkua hitaammin. Ei sano mitään, mutta Luciano kyllä huomaa, että Petuliaa harmittaa. Luciano yrittää varovaisesti saada Petuliaa liikkumaan neljäsosatahtien mukaan letkeän rytmikkäästi. Ei. Ei ja vielä ei. Suuttunut on. Petulia. Tanssii kuin tahdoton, mutta lämmin kapakala. Sivulliset tuskin huomaavat mitään erikoista. Petulia katselee ympärilleen, ei vahingossakaan Lucianon silmiin. Tanssi päättyy. Kävellään takaisin pöytään jäätävän hiljaisuuden vallitessa.

Pöydässä odotti nuoripari Fågelsson. Herra Henrik Fågelsson on hyvin menestyvä myyntijohtaja ja se näkyy hänen asusteistaankin: tehdasmaisesti kulutetut maanviljelyshousut eli farkut ja musta muotipaita. Rouva Frida Fågelsson on ulkonäöltään sopiva vaikka missikilpailuihin, ainakin herra Fågelssonin ja monen muunkin, mielestä. Herra Fågelssonin on vaikea irrottaa hetkeksikään katsettaan Fridasta. Rakastavaiset tuskin näkevät mitä ympärillä tapahtuu. He näkevät vain toisensa. Sellaista se rakkaus teettää.

Pöydässä keskustellaan, tai enimmäkseen Henrik Fågelsson ja Petulia Swanovski keskustelevat. Petulia kun on Henrikin äiti. Sitäpaitsi herra Fågelssonia ei voi sanoa parhaalla tahdollaankaan harvapuheiseksi. Jos hän kävisi Hämeessä keskustelemassa jonkin hämäläishenkilön kanssa, kävisi todennäköisesti niin, että hämäläishenkilö ilmoittautuisi keskustelun jälkeen mitä pikimmin  hiljaisuuden retriittiin, jossa puhuminen on kiellettyä kaikilta osanottajilta. Herra Fågelsson on kyllä harkitseva, menestyvä, mutta kovin puhelias. Toisinaan olisi parempi puhua vähemmän ja tehdä enemmän. Totuuksien etsinnässä hän on lannistumaton, mutta ei aina muista sitä, että meille ihmisille ei ole annettu kaikista asioista tietoomme ehdotonta totuutta. Molemmat pariskunnat ovat kyllä hyvin tietoisia siitä, että on olemassa henkilö, joka on sanonut itsestään:”Minä olen tie, totuus ja elämä.”

Tanssit jatkuivat. Justiina orkesteri – jossa muuten ei ole yhtään naispuolista jäsentä – meni tauolle, jolloin salissa soi säilykemusiikki. Tauon aikana saatiin ihailla yhden pariskunnan soolotanssiesitystä, joka käsitti lähinnä pyöritystä myötä- ja vastapäivään. Ilmeisesti molempia pyörimissuuntia oli sopivassa suhteessa toisiinsa, koska kumpikaan ei horjunut, eikä kaatunut.

Swanovskin pariskunta tanssi tangoa, josta siitäkään ei Petulia erityisemmin pitänyt. Lähti kuitenkin uhrautuvaisesti tanssimaan miehensä pyynnöstä. Luciano Swanovski olisi halunnut tanssia pitkin hiihtoaskelin, äkillisin pysähdyksin ja argentiinalaisin taivutuksin. Se ei soveltunut Petulialle. Petulia halusi tanssia sovinnaisesti, ei huomiota herättävästi. Onko Lucianolla ylikorostunut esiintymisvietti tanssilattialla? Jos on, onko se vakavakin psyykkinen sairaus? Olemme jostain lukeneet, että ylikorostuneen esiintymisvietin latinalainen nimi on Overmagnum Estradacae Desirum.

Niin ilta kului. Rupatellen, tanssien ja virvoitusjuomia nauttien. Luciano Swanovski odotti orkesterin soittavan rokkia ja tulihan sitä vihdoin. Se oli kunnollista, melodista Bill Haleyn rokkia. Niinpä herra Swanovski innostui hyppimään ja hypähtelemään. Monien katsojien mielestä hän kyllä muistutti ikääntynyttä, mutta energistä sirkusnorsua vartalonsa ja nenänsä puolesta. Petulia Swanovski tanssi siististi, siveästi ja erinomaisen hallituin rokkiaskelin, toisin kuin miehensä. Lucianon tyylilajeina oli polvien heilutus samalla kyykkyyn laskeutuen ja sitten ylös hypähtäminen. Rokki raikasi,  hiki virtasi ja herra Swanovski nautti. Kyllä elämä on parasta huumetta!

–          Eiköhän nyt olla kulutettu tämän päivän jouluruokien antama energia, hän kysyi Petulialta.

–          Ollaan varmaan.

Herra Swanovski suunnitteli ottavansa rokin loppuhuipennuksena vielä yhden hypähdyksen kyykystä viimeisillä tahdeilla, mutta kuinkas kävikään? Arvaatte varmaan? Kävi niinkuin taitoluistelijalle kolmoisschalkowin päätteeksi. Tuloksena oli pyllähdys. Siinä herra Swanowski istui nolona tanssilattialla. Kukaan ei taputtanut, eikä tainnut edes kauhistellakaan. Ei muuta kuin äkkiä ylös ja tyynesti, vakain askelin takaisin pöytään istumaan.

Ei pitäisi yrittää liikaa, eihän?

Wanha Käpy

 

 

Pakina kirjoitettu vuonna 2005 joulun jälkeen. Uudistettu helmikuussa 2014. Yksi kirjoitusvirhe korjattu 27.12.16.

 

 

 

Syksyisen lounaan jälkeen

Luciano ja Petulia Swanovski ovat eläneet enemmän ja vähemmän onnellisesti jo pitkään. Iän myötä muistikin temppuilee. Se on luonnollista sanovat ystävät. On se. Uskokaa vaan! Sitä paitsi ei kaikkea tarvitse muistaakaan. Olisihan se todella kohtalokasta, jos muistaisi kaikki tekemänsä virheet ja anteeksipyynnön aiheuttaneet tekonsa. Eikö olisikin? Ei ole sekään hyvä, jos muistaa pelkästään onnistumisensa ja hyvät tekonsa. Siitähän seuraisi takuuvarma ylpistyminen ja luulotauti, että minä nyt olen jotakin erinomaista. 

On normaali päivä. Swanovskit ovat syöneet yhdessä lounaansa. Petulia katsoo Tosi Teeveetä, elikeittiön ikkunasta ulos. Keltaiset, ruskeat ja vaikka minkä väriset lehdet peittävät suuren osan nurmikkoa. Ihmisiä ei juurikaan näy. Voisi luulla, ettei tässä kaupungin osassa muita asukaan.

           Näkyykö Tosi-Teeveestä mitään mielenkiintoista, kysyy Luciano.

           Ei, vastasi Petulia, ei sitten mitään. Kuinka mukava olisikaan asua keskellä kaupunkia ja            katsella kuinka ihmiset kiirehtivät kaupasta kauppaan, toiset kovalla vauhdilla ja toiset hitaammin, sanoo Luciano.

           Sitä olen minäkin ajatellut, vastasi Petulia.

           Se, paikka, jota kävimme katsomassa, se…oliko se, Kuusisto, vai mikä, ei ole keskustassa.

           Ei niin. Ei siellä paljoa ihmisiä näy. Ai juu, mutta onhan siinä koulu.

           Niin onkin. Lapsia on mukava katsella. 

Luciano vajosi mietteisiin. On paljon yksinäisiä vanhuksia, joilla ei ole paljon seuraa, eikä mielenkiinnon kohteita. Heidän kodissaan kuuluu kellon tikitys. Siellä voi olla televisio, mutta eipä sitä jaksa katsella. Ohjelmat ovat muuttuneet niin omituisiksi. On ruoanlaittoa, ruoan laittoa ja vielä kerran ruoan laittoa. Ei sitä jaksa katsoa. Hyvä, kun jaksaa laittaa itselleen ruokaa. Sitten sitä rikos- sarjojen määrää!!! Eikö ihmisiä kiinnosta mikään muu, kuin rikokset? Tai seksi? Tai politiikka? Tai vanhojen tavaroiden kauppa?  

          Olisi aivan hirveätä joutua hoitolaitokseen, jossa ainoa viihdyke olisi se, mitä televisiosta tarjotaan, huokaisi Luciano.

          Niinpä, myötäili Petulia. 

Molemmat istuvat hiljaa ja katsovat ikkunasta ulos. On tämä meidän ikioma Tosi-Teeveemme sentään parempi, kuin kaikki se väkivalta, rikokset, seksi, poliittiset ongelmat ja kiistelyt, jota televisiokanavilta tarjotaan.  

          Muuten, onko minulla uhmaikä, kysyi Luciano vaimoltaan.

          On. Se sinulla on ollut pienestä pitäen, vastasi Petulia lempeästi.

          Kuinka sinä kestät tällaista uhmaikäistä vaaria? 

Tähän ei tullut vastausta. Liekö edes kuullut kysymystä. Molemmat nousivat keittiön pöydän äärestä. Petulia ryhtyi tekemään härkäpapupihvejä itselleen ja uhmaikäiselle puolisolleen. Aurinko paistoi ja pieni tuulenvire heilutti ulkona koivun oksia. Kesä on mennyt ja syksykin kääntyy pikkuhiljaa talveksi. 

Sitä mitä on ollut ennen, sitä on vastakin, sanoi Saarnaaja muinaisina aikoina.

Wanha Käpy

Synnytys

Kunnianarvoitettu Presidentin Linna,

rohkenen kääntyä teidän puoleenne ja vuodattaa teille huoleni. Olen huolestunut. Kirjurini on kuriton ja laiska. Hän ei ole suostunut pitkään aikaan kiinnittämään minuun mitään huomiota. Olen huokaillut ihan hengästymiseen saakka, että mikä nyt on? Eikö kirjurini, Omituinen Mies, välitä minusta? Hän vain viettää aikaansa Makuuhuoneessa! Eikö se ole syntiä? Lojuu siellä päivät pitkät, vaikka hänen sievä, ahkera, kiltti, kultainen, siveä, kähärähiuksinen vaimonsa ahkeroi keittiössä ja joka huoneessa. Ellette muista, niin kerron hänen nimensä. Se on Brigitte. Tosin Omituinen mies sanoo häntä yleensä Punatukkaiseksi. Eilen Brigitte oli ruskeatukkainen, eli brunette. Ensi viikolla ehkä grenette, eli vihreätukkainen.Tänään en ole häntä vielä nähnyt. Hän nimittäin nukkuu hyvin ansaittuja kauneusuniaan.

Me tupakeittiöt olemme vähän hajamielisiä. Emme aina erota mikä on totta ja mikä valetta, mikä menneisyyttä, tulevaisuutta, tai tätä hetkeä. Joka tapauksessa katsokaapa sielunne silmin tänne. Pöydän ääressä istuvat Omituinen Mies, hänen vaimonsa Punatukkainen, poikansa PauliPertin ja vaimonsa SannaLiinan kanssa. Syödään puuroa, joka jonkun mielestä on hyvää ja jonkun toisen mielestä vähemmän hyvää. Makuasiat ovat makuasioita, joista saadaan keskustelua ja ihmettelyäkin aikaiseksi.

Omituinen Mies torkkuu kupillinen kuumaa kahvia nenän edessä. Muu seurue puhuu mitä puhuu. Uskokaa tai älkää, Omituinen Mies ajattelee: sotia, sairauksia, kairauksia  somea (sosiaalinen media), ja sotea (sosiaali ja terveys uudistus).  Sitten hänen ajatuksensa loikkasi lähes puoli vuosisataa taaksepäin.

Helsinki. Kätilöopisto. Synnytys käynnissä. Synnyttäjä, hikoilee, huokailee ja puhisee. Omituinen Mies on päästetty avustamaan vaimoaan synnytyksessä. Mutta mitä hän tekee? Keskustelee nätin nuoren Kätilöttären kanssa! Synnyttäjä vaikeroi:

–          Aii … hei …AUUTSH … minä …AUUH!

Omituinen Mies ja Kätilötär seisovat sängyn toisella puolella keskusteluun uppoutuneena.

–          Juu, kyllä mä sen Riston muistan, sanoo Omituinen Mies sille nuorelle ja kauniille kätilöneidille.

–          ai..AI… AIIIII ! kuuluu synnyttäjän sängystä.

Synnyttäjä puhisi ja kiristeli hampaitaan. ”Hitto! Flirttaileeks ne, vaikka mä oon synnyttämässä?”. Tätä hän ei sanonut ääneen. Tiukka oli tilanne, piti hengittää hyy hengitystä. ”Voi, kun tää loppuis!” ajatteli synnyttäjä ja jatkoi tärkeää tehtäväänsä.

–          No, ootteks te pitänyt jo luokkakokouksen, kysyy kätilötär.

–          Ei olla, mutta kyllä se suunnitteilla on. Mä käyn laittamassa ton happimaskin vaimolle,  hetki vaan.

Sillä aikaa, kun Omituinen Mies käy laittamassa happimaskin vaimonsa suulle ja silittää hänen päätään katsoo kätilöneiti ulos. Kaunis tämä lokakuinen perjantaipäivä. Aurinko paistaa.

–          Niin, mihinkäs me jäätiinkään, kysyi Omituinen Mies, ooks sä kuullut Siiristä? Sehän oli meidän luokalla.

Synnyttäjä puhisee. Kivusta ja kiukusta. EIKS NE HUOMAA, ETTÄ MÄ SYNNYTÄN!!??? Lapsi tulee justiinsa!

–          Joo. Siitä tuli lentoemo, sanoi Kätilötär.

–          Ohoh! En olis arvannut, eihän se mikään kaunotar ole, sanoi Omituinen Mies.

Kätilötär kääntyi synnyttäjän puoleen.

–          Rouva, muistakaa hengittää. Kyllä se hyvin menee.

Näin Kätilötär ja synnyttäjän aviomies jatkoivat keskustelua melkoisen tovin.Heidän keskusteluaan häiritsi synnyttäjän taholta kuuluneet voihkaisut ja kiljaisut. On se mukava tavata koulutoveri Kätilöopistolla.

No, kaikki hyvä loppuu aikanaan. Mukava koulutoverien tapaaminen päättyi reippaaseen rääkäisyyn. Synnyttäjän tuskatkin loppuivat: terve, kymmenen pisteen tyttö syntyi maailmaan. Suolaista vettä valui Omituisen Miehen ja hänen vaimonsa silmistä. Oi onnea! Lapsi on ihme!

No, se oli silloin se. Hypätäänpä sielujemme silmin tulevaisuuteen. Katsotaan vuoteen 2037 Valtuuttamamme yhteisten asioiden hoitajat Brysselissä ja Arkadianmäellä ovat päätyneet ratkaisuun, että Suomessa on niin vähän asukkaita ja tulevia synnyttäjiä, että tänne riittää tasan yksi synnytys sairaala. Se on sijoitettu kutakuinkin keskelle Suomea. Kuopiota parempaa paikkaa Suomen tulevalle ainoalle synnytyssairaalalle ei ole! Siis, uskokaa tai älkää, Kuopion Yliopistollista sairaalaa rakennetaan ainakin vuoteen 2037 saakka.

Hyvä SOTE! Halleluja EU!

Tupakeit

Projektien keräilyä

Olen huomannut, että olen projektien keräilijä. Ai, ettekö tiedä mikä on projekti? Minäpä kerron:  se on tehtävä, jolla on tavoite. Tavoitteena on saada jotain aikaan. Minun projektieni yleisin tavoite on saada rikkinäisestä, tai vanhasta laitteesta ehjä ja käyttökelpoinen. Projektit alkavat tiettynä päivänä ja päättyvät jonain toisena päivänä.

Innostun heti, kun joku kertoo, että hänellä on joku viallinen tietokone, elektroninen laite, tai vastaava, jonka oletan osaavani korjata. Tarjoudun ottamaan mainitun laitteen haltuuni. Saatuani sen, taltioin sen projektivarastoni (entinen vaatekaappi) hyllylle (entinen kenkähylly). Kengät olen joutunut sijoittamaan eri puolille huoneistoa. Saan mukavasti sisäliikuntaa, kun etsin kenkiäni etenkin vuodenaikojen vaihtuessa. Niitä löytyy mitä mielikuvituksellisimmista paikoista. Aika usein niitä löytyy sängyn tai sohvan alta. Pakastimesta en ole vielä löytänyt yksiäkään kenkiäni.

Projektivarastossani on yksi rikkinäinen quadrokopteri, läppäreitä … odottakaas … nyt täytyy ottaa sormet avuksi, että pystyn laskemaan montako niitä on: pikkurilli, nimetön, keskisormi … juu, ei niitä ole kuin vasta kolme! Vielä mahtuu lisää. Ei lopu projektit, eikä varastotila kesken! Halleluja!

Projektivarastooni mahtuisi aika monta tabletti PC:tä. Niitä ei ole vielä yhtään. Tosin, jos niitä tulee kymmenittäin, ostan vaatetelineen olohuoneeseen. Sinnehän kauluspaidat hyvin sopivat, eikö vain? Muualla ei näet ole tilaa.

Nyt tulee tämän kirjoituksen riskialttein kohta: kerron käsitykseni naissukupuolen projekteista. Tunnustan suoraan, että käsitykseni on taatusti sovinistinen, joten vakaumukselliset feministit, ynnä muut miehiä inhoavat ihmiset, saavat aivan vapaasti lyödä allekirjoittaneen otsaan SOVINISTISIKA leiman.

Uskokaa tai älkää, mutta jotkut naisetkin keräävät projekteja. Heillä yleisin keräilykohde on erilaiset ompeluprojektit. Olen kuullut, että joillakin miehillä on vaikeuksia löytää omien korjausprojektiensa suorittamiseen tarvittavia työkaluja vaatehuoneesta kankaan palasten alta.

Odotan innolla uutta päivää. Minkä uuden projektin saan varastooni tänään? Pääsen tekemään projekti suunnitelman. Aikataulutus on projektisuunnitelman tärkein osa. Yleispätevä ja varmasti toteutuva aikataulutus omille projekteilleni on: projektin alkamispäivä tuntematon, suunniteltu projektin päättymispäivä joskus.

Nimikirjoitus nro 1

Lottopelko

Olen pieni tupakeittiö ja sijaitsen Savossa. Kirjoitan ensimmäistä kertaa teille ja minua vähän jännittää, tai oikeastaan aika paljonkin. En nimittäin ole varma, onko oikein kirjoittaa teille, vai pitäisikö minun purkaa huoleni serkulleni Puksulle. Häneen minä luotan, sillä hän ei juoruile. Hän on pieni, puinen kammari Urjalassa. Hänen luonaan on kirjurini, Omituinen Mies, käynyt monta monituista kertaa. Aina on helpotus tullut. Minusta tuntuu, että tämä asia on kuitenkin parempi kertoa teille. Sillä se liittyy teidän toimintaanne.

Omituinen Mies ja Punatukkainen lukevat lehtiä, kuukkeloivat netissä ja keskustelevat monien ihmisten, ja joidenkin eläinten kanssa. Olen kuullut, kun he ovat joskus puhuneet siitä mitä pitäisi tehdä, jos tulisi lotossa päävoitto. No, heidän suunnitelmansa ovat suurin piirtein samoja kuin muidenkin suomalaisten: velat pois ja sitten ans’ kattoo. On heillä kyllä yksi erikoinen asia, jota minä en ymmärrä, he maksaisivat ensin kymmenen prosenttia jollekin, josta minä en tiedä mitään.

Minä pidän heistä molemmista: Omituinen Mies sai kuulla joskus muinoin  olevansa hassu, mutta kiva. Punatukkainen on kaunis, kiltti, ahkera, uskollinen, osaava, viisas ja … ja … vartaloltaan kuin teinityttö. Näin olen kuullut Omituisen Miehen sanovan. Mikä se teinityttö on? Minä en oikein tiedä. Te varmaan tiedätte. – Muuten, onko teillä kiire? Jos on, yritän päästä varsinaiseen asiaani.

Aukaiskaapa sielunne silmät: lauantai-ilta. Omituinen Mies ja Punatukkainen istuvat television ääressä. Uutiset: sotia, hiilijalanjälkiä, lakkouhkia, vaalirahajuttuja ynnä muuta, ynnä muuta. Sitten alkaa se monien odottama ohjelma:

–          Virallisina valvojina toimivat …

Viralliset valvojat virallinen ja vakava ilme kasvoilla. Nyökkäävät oikeaoppisesti ja sanovat turhia hymyilemättä:

–          Iltaa

Pallossa alkavat pienet pallot pyöriä ja putoilla kouruun. Kun kymmenen palloa on kourussa sanoo Johanna, tai joku muu, hymyillen:

–    Loton voittonumerot ovat …. De rätta vinstraderna är …

Nyt en voi luetella numeroita, koska ne voisivat olla seuraavan lauantain oikeat numerot. Miksikö?

Kerron teille: eilen Omituinen Mies sanoi, ennen lottoarvontaa:

–          Ei viitsitä katsoa tuota. Katsotaan mieluummin Frasier.

–          Ok, sanoi Punatukkainen.

Niin aloitettiin Frasierin katsominen. Tuttu oli jakso, mutta sai siinä nauraa. Tosin Omituisen Miehen nauru oli melko väkinäistä. Hänen naurunsa tyrehtyi lopulta kokonaan ja muuttui huokailuksi. Ensin huokaukset olivat niin kevyitä, ettei Punatukkainen huomannut mitään. Vähitellen ne muuttuivat niin raskaiksi, että Punatukkainen huolestui ja kysyi:

–          Mikä sulla on?

–          Ei mikään, sanoi Omituinen Mies väkinäisesti, katsotaan vaan tätä ohjelmaa.

Omituisen Miehen huokailu muuttui entistä raskaammaksi ja lähenteli jo voihkinaa.

–          Sano nyt mikä sulla on! Ottaako sydämestä?

–          En mä voi sanoa. Ei tässä mitään hätää. Ahdistaa vaan.

–          IHAN TOTTA. LOPETETAAN TÄN OHJELMAN KATSOMINEN! KERRO NYT HETI MIKÄ SUA VAIVAA!

–          En mä voi vielä, sanoi Omituinen Mies, ja alkoi näprätä kännykkäänsä, mä kerron ihan kohta.

Punatukkainen oli kuin tulisilla hiilillä: onko ukolleni tulossa aivoinfarkti, äkillinen veritulppa sydämeen, keuhkoihin, maksaan, haimaan, pernaan, umpisolmukkeeseen, liikavarvas tai jotain?

–          On se kumma, ettet sä voi kertoa mikä sulla on!

Sitten Omituinen Mies siirsi katseensa kännykän näytöstä syvästi huolestuneeseen vaimoonsa ja sanoi:

–          No, nyt mä voin kertoa sen; mä pelkäsin, että olen saanut seitsemän oikein lotossa. Luojalle kiitos! Oli vain kaksi oikein.

Omituinen Mies huokaisi helpotuksesta oikein syvään, vilkaisi kiitollisena oikealle yläviistoon ja huokaisi:”Kiitos, että varjelit meitä äkkirikastumiselta jälleen.”

Ja hyvin on varjellut. Toisaalta … no, lauantai-iltana taas jännitetään.

Tupakeit