Kamreerin kaksikymppinen

Suuresti kunnioitettu Ison Pankin Pääkonttori,

olen pieni Tupakeittiö Savosta. En ole ennen kirjoittanut mitään yhdenkään pankin pääkonttorille. Enkä kirjoita nytkään itse. Minä vain sanelen ja kirjurini, Omituinen Mies, kirjoittaa. En ole ihan varma kirjoittaako hän juuri niin kuin haluan. On ikävää, kun ei itse osaa kirjoittaa. Seinäni ovat vanhat hirsiseinät, mutta eivät lahot. Kuulen hyvin mitä meillä keskustellaan. Aina en kyllä muista kaikkia keskusteluja, koska olen vanha. Ainakin kaksisataakolmekymmentä vuotta ja kaksi senttiä vanha.

Eräänä päivänä Omituisen Miehen luona kävi hänen kaverinsa Kamreeri. Minä en tiedä mikä kamreeri on, mutta Te varmasti tiedätte. Tehän tiedätte remburssit, konkurssit, diskurssit ja pörssikeitonkin. Minä en tiedä, koska olen vanha ja oppimaton. No, Kamreeri ja Omituinen Mies istuivat pöydän ääressä. Joivat kahvia ja laittoivat kahvin sekaan plöröjä. Jotkut sanovat plöröjä tuutingeiksi. En kyllä tiedä mitä nekään ovat, mutta te varmaankin tiedätte.

Kamreeri oli kiihtynyt ja sanoi:

– Mun tililtäni on viety kakskymmentä euroa jälkiä jättämättä!
– Kuinka niin?
– No, kun kirjanpitoni mukaan tililläni pitäisi olla sen verran enemmän. Pankki väittää, että siellä on sen verran vähemmän.
– No, eiköhän se ole sun oma virheesi. Ei pankit tee virheitä, rauhoitteli Omituinen Mies.

Kamreeri intti vastaan ja alkoi kiihtyä.

– Kyllä ne vaan pankitkin voivat virheitä tehdä, kivahti Kamreeri.
– No, voi toki. On se kuitenkin hyvin harvinaista. Oothan sä ennenkin huomannut, että omassa kirjanpidossasi on ollut virhe, sanoi Omitunen Mies.
– Joo, joo, mutta nyt ei ole! Mä meen pankkiin valittamaan!
– Mee vaan, siellähän se selviää, sanoi Omituinen Mies.

Niinpä Kamreeri käveli pankkiin. Kertoi asiansa ystävälliselle naisvirkailijalle. Virkailija ilmoitti asian eteenpäin, kehotti istumaan ja odottamaan. Oli mukava istua tyylikkäässä, mutta melkein autiossa pankkikonttorissa. Eipä sieltä juttuseuraa saanut, kun aika lähellä istui vain yksi asiakas, joka haettiin hyvin pian asioitaan hoitamaan. Ei ehditty edes päivää sanoa.

Nuori Asiakaspalveluhenkilö tuli pyytämään Kamreerin kopperoonsa. Kamreeri kertoi asiansa ja Asiakaspalveluhenkilö tarkisti tietokoneella tilanteen.

– Kyllä pankin saldo pitää paikkansa. Olisikohan teidän kirjanpidossanne virhe?
– Ei, ei siinä voi olla virhettä. Olen käyttänyt samaa Excel taulukkoa jo vuosia. Ei siinä voi olla virhettä, intti Kamreeri.

Tässä vaiheessa Kamreerin, yleensä alhainen, verenpaine alkoi nousta, kun keskustelussa ei päästy eteenpäin. Se meni lopulta juupas, eipäs asteelle.

Lopulta Kamreeri totesi:

– Tässähän on nyt luottamuspula. Voinko keskustella esimiehesi kanssa?
– Toki, sanoi asiakaspalvelija, ja soitti esimiehelleen.

Esimies saapui. Hän oli suurikokoisempi henkilö, kuin Asiakaspalveluhenkilö.

Ai niin, ei olisi pitänyt sanoa, että Esimies saapui. Olisi pitänyt kirjoittaa Esihenkilö. Esihenkilö oli kuitenkin näkö- ja kuulohavaintoon perustuen ihan oikeasti mies. Sukupuoltahan ei saisi sanoa. Se ei ole tasa-arvoista. Vaikka ihminen näyttäisi olevan mies, häneltä täytyy kysyä ensin ”Saako teitä sanoa mieheksi?”. Ihmisenhän pitää nykytrendin mukaan itse saada päättää kumpaa sukupuolta haluaa olla, olivatpa biologiset tosiasiat mitä vaan. On kuulemma vahingollista kutsua poikia pojiksi ja tyttöjä tytöiksi kouluissakin.

(Kirjurin kommentti: Nyt se Tupakeittiö horisee, mutta kun lupasin kirjoittaa, niin kirjoitan mitä kuulen.)

Hihi! Taas harhauduin aiheesta. Me vanhat Tupakeittiöt olemme vähän höpsähtäneitä. Yrittäkää kestää. Siis, takaisin asiaan.

Ison Pankin konttori Savossa. Kamreerin kirjanpidon mukaan pankki on hävittänyt jälkiä jättämättä kaksikymppiä hänen tililtään. Luottamuspula vallitsi Kamreerin taholta pankkia kohtaan.

Esihenkilö saapui ja lyhyen keskustelun perusteella lupasi, että pankki siirtää Kamreerin tilille sen mahdollisesti kadonneen summan.

– EI! EI Se käy, sanoi Kamreeri, ei tämä ole rahasta kiinni. Haluan, että asia selvitetään.
Minun täytyy voida luottaa pankkiini.

Ystävällinen Esihenkilö kuunteli kärsivällisesti Kamreerin vuodatusta ja todisteluja siitä, että hänen tilikirjanpitonsa on varmasti oikein. Aikaa kului ja Esihenkilö yritti uudestaan tarjota sitä Kamreerin mielestä kateissa olevaa summaa siirrettäväksi Kamreerin käyttelytilille. Ei! Ja vielä kerran ei! Kamreeri ei suostunut. Lopuksi Kamreeri kätteli Esihenkilön ja kiitti tähän astisesta pankkisuhteesta ja uhkasi, että pankkisuhde päättyy kahden viikon kuluttua ellei asiaan tule selvyyttä.

Kamreeri poistui hieman kiihtymyksestä punaisena pankista. Käveli kotiin ja alkoi vielä kerran tutkia omaa kirjanpitoaan. Tuntien uurastuksen jälkeen virhe löytyi. Kamreeria hävetti. Hävetys lisääntyi muutaman päivän päästä, kun hän huomasi Ison Pankin siirtäneen Esihenkilön lupaaman kaksikymppisen Kamreerin tilille. Niinpä Kamreeri laittoi viestin Isoon Pankkiin ja pyysi ystävällisesti ottamaan luulotautipalkkioksi nimeämänsä kaksikymppisen pois tililtään.
Sen pankki teki.

Nyt Kamreeri luottaa taas pankkiinsa. Itseluottamus kyllä sai kolhun tästä episodista.

Sieti saadakin.

Tupakeit