Syksyisen lounaan jälkeen

Luciano ja Petulia Swanovski ovat eläneet enemmän ja vähemmän onnellisesti jo pitkään. Iän myötä muistikin temppuilee. Se on luonnollista sanovat ystävät. On se. Uskokaa vaan! Sitä paitsi ei kaikkea tarvitse muistaakaan. Olisihan se todella kohtalokasta, jos muistaisi kaikki tekemänsä virheet ja anteeksipyynnön aiheuttaneet tekonsa. Eikö olisikin? Ei ole sekään hyvä, jos muistaa pelkästään onnistumisensa ja hyvät tekonsa. Siitähän seuraisi takuuvarma ylpistyminen ja luulotauti, että minä nyt olen jotakin erinomaista. 

On normaali päivä. Swanovskit ovat syöneet yhdessä lounaansa. Petulia katsoo Tosi Teeveetä, elikeittiön ikkunasta ulos. Keltaiset, ruskeat ja vaikka minkä väriset lehdet peittävät suuren osan nurmikkoa. Ihmisiä ei juurikaan näy. Voisi luulla, ettei tässä kaupungin osassa muita asukaan.

           Näkyykö Tosi-Teeveestä mitään mielenkiintoista, kysyy Luciano.

           Ei, vastasi Petulia, ei sitten mitään. Kuinka mukava olisikaan asua keskellä kaupunkia ja            katsella kuinka ihmiset kiirehtivät kaupasta kauppaan, toiset kovalla vauhdilla ja toiset hitaammin, sanoo Luciano.

           Sitä olen minäkin ajatellut, vastasi Petulia.

           Se, paikka, jota kävimme katsomassa, se…oliko se, Kuusisto, vai mikä, ei ole keskustassa.

           Ei niin. Ei siellä paljoa ihmisiä näy. Ai juu, mutta onhan siinä koulu.

           Niin onkin. Lapsia on mukava katsella. 

Luciano vajosi mietteisiin. On paljon yksinäisiä vanhuksia, joilla ei ole paljon seuraa, eikä mielenkiinnon kohteita. Heidän kodissaan kuuluu kellon tikitys. Siellä voi olla televisio, mutta eipä sitä jaksa katsella. Ohjelmat ovat muuttuneet niin omituisiksi. On ruoanlaittoa, ruoan laittoa ja vielä kerran ruoan laittoa. Ei sitä jaksa katsoa. Hyvä, kun jaksaa laittaa itselleen ruokaa. Sitten sitä rikos- sarjojen määrää!!! Eikö ihmisiä kiinnosta mikään muu, kuin rikokset? Tai seksi? Tai politiikka? Tai vanhojen tavaroiden kauppa?  

          Olisi aivan hirveätä joutua hoitolaitokseen, jossa ainoa viihdyke olisi se, mitä televisiosta tarjotaan, huokaisi Luciano.

          Niinpä, myötäili Petulia. 

Molemmat istuvat hiljaa ja katsovat ikkunasta ulos. On tämä meidän ikioma Tosi-Teeveemme sentään parempi, kuin kaikki se väkivalta, rikokset, seksi, poliittiset ongelmat ja kiistelyt, jota televisiokanavilta tarjotaan.  

          Muuten, onko minulla uhmaikä, kysyi Luciano vaimoltaan.

          On. Se sinulla on ollut pienestä pitäen, vastasi Petulia lempeästi.

          Kuinka sinä kestät tällaista uhmaikäistä vaaria? 

Tähän ei tullut vastausta. Liekö edes kuullut kysymystä. Molemmat nousivat keittiön pöydän äärestä. Petulia ryhtyi tekemään härkäpapupihvejä itselleen ja uhmaikäiselle puolisolleen. Aurinko paistoi ja pieni tuulenvire heilutti ulkona koivun oksia. Kesä on mennyt ja syksykin kääntyy pikkuhiljaa talveksi. 

Sitä mitä on ollut ennen, sitä on vastakin, sanoi Saarnaaja muinaisina aikoina.

Wanha Käpy

Mainokset