Niin siinä sitten kävi: Luciano Swanovskin ura tupakkatehtaan pätkätyöläisenä loppui lyhyeen. Ei. Ei valvoja häntä yllättänyt nukkumasta valvomossa, vaan tupakkatehdas lopetti toimintansa. Kauppa oli käynyt hyvin ja kysyntä oli riittävä. Valtiovalta oli suuressa viisaudessaan mätkäissyt sellaiset haitta- ynnä muut verot, että tupakkatehtaan voitosta ei jäänyt riittävästi jaettavaa osakkeenomistajille, johtajille ja työläisille. Kaiken kaikkiaan lopetus taisi olla onni niille tupakan orjille, jotka käyttivät juuri niitä merkkejä, joita herra Swanovskin työnantaja tuotti. He näet lopettivat tupakoinnin kokonaan.
Siis, herra Swanovski on jälleen työtön ja etsii päätyönään työtä. Päätoimensa ohella hän opiskelee edelleen tangolaulua. Hän on päässyt opinnoissaan eteenpäin niin, että on alkanut perehtyä tangolaulun argentiinalaiseen lajiin. Vapaa-aikoinaan hän käy rakkaan vaimonsa, Petulian, kanssa tanssahtelemassa. Jokunen ikuisuus sitten he kävivät kunnollisessa paikassa, jossa sai harrastaa myös pystypainia, niinkuin jotkut irvileuat tanssia kutsuvat.
Älkää kertoko kummankaan seurakuntalaisille, että he noin tekivät. Joidenkin mielestä tanssi on syntiä. Kunnollisen uskonnollisaktivistin tulisi viettää lähes kaikki vapaa-aikansa nenä kiinni maailman eniten myydyssä kirjassa, jota myös Bibliaksi kutsutaan, tai vähintäänkin luettelemassa kaikki tietämänsä ongelmat Ylimmäisessä Taivaassa asuvalla Hallitsijalle. Hyvä lukija, kunnioittakaamme sellaistenkin kansalaisten vakaumusta, joiden mielestä tanssi on syntiä ja ainoastaan rukous ja pyhien kirjoituksen lukeminen ei sitä ole.
Avatkaapas sielunne silmät: siisti sali, pöytiä, kaksi tanssilattiaa, jonka yläpuolella keinotekoinen tähtitaivas. Miespuolinen soitinkvartetti Justiina esiintymislavalla. Musiikki humppa. Tempo allegro, allegretto, crescendo temporalis. Tanssilattialla runsaasti eri-ikäisiä tanssin harrastajia. Joukossa Swanovskin pariskunta. Petulian jalat käyvät musiikkikappaleen tiheimmän tahtilajin mukaan. Hän yrittää enemmän ja vähemmän hienovaraisesti ohjailla Luciano Swanovskia, joka liikkuu kuin öljytankkeri ahtojäissä. Hiki alkaa helmeillä Petulian otsalla. Kasvoilla ollut hymy alkaa hyytyä.
Herra Lucianoa hengästyttää, hiottaa ja harmittaa.
– Tanssi nyt kunnolla, kuiskaa Petulia.
– Tää on sitä tikutustanssia, jota mä en osaa, vastaa Luciano, enkä edes halua osata.
– Mä en nauti tästä, suihkaisee Petulia hampaidensa välistä.
– Tää on se meidän tuttu ongelmamme. Sun jalkas liikkuu kuudestoistaosanuottien mukaan ja mun neljäsosanuottien mukaan.
Petulia yrittää sitkeästi jatkaa samaan tahtiin ja koittaa ohjata Lucianoa haluamaansa suuntaan. Oletteko koskaan yrittäneet kääntää öljytankkeria ahtojäissä? Ai, ettekö? Emme mekään, mutta varmaa on, että se ei ole helppoa. Pitää olla runsaasti kokemusta ennenkuin se onnistuu. Suhteellisen pian Petulia luovuttaa ja alkaa liikkua hitaammin. Ei sano mitään, mutta Luciano kyllä huomaa, että Petuliaa harmittaa. Luciano yrittää varovaisesti saada Petuliaa liikkumaan neljäsosatahtien mukaan letkeän rytmikkäästi. Ei. Ei ja vielä ei. Suuttunut on. Petulia. Tanssii kuin tahdoton, mutta lämmin kapakala. Sivulliset tuskin huomaavat mitään erikoista. Petulia katselee ympärilleen, ei vahingossakaan Lucianon silmiin. Tanssi päättyy. Kävellään takaisin pöytään jäätävän hiljaisuuden vallitessa.
Pöydässä odotti nuoripari Fågelsson. Herra Henrik Fågelsson on hyvin menestyvä myyntijohtaja ja se näkyy hänen asusteistaankin: tehdasmaisesti kulutetut maanviljelyshousut eli farkut ja musta muotipaita. Rouva Frida Fågelsson on ulkonäöltään sopiva vaikka missikilpailuihin, ainakin herra Fågelssonin ja monen muunkin, mielestä. Herra Fågelssonin on vaikea irrottaa hetkeksikään katsettaan Fridasta. Rakastavaiset tuskin näkevät mitä ympärillä tapahtuu. He näkevät vain toisensa. Sellaista se rakkaus teettää.
Pöydässä keskustellaan, tai enimmäkseen Henrik Fågelsson ja Petulia Swanovski keskustelevat. Petulia kun on Henrikin äiti. Sitäpaitsi herra Fågelssonia ei voi sanoa parhaalla tahdollaankaan harvapuheiseksi. Jos hän kävisi Hämeessä keskustelemassa jonkin hämäläishenkilön kanssa, kävisi todennäköisesti niin, että hämäläishenkilö ilmoittautuisi keskustelun jälkeen mitä pikimmin hiljaisuuden retriittiin, jossa puhuminen on kiellettyä kaikilta osanottajilta. Herra Fågelsson on kyllä harkitseva, menestyvä, mutta kovin puhelias. Toisinaan olisi parempi puhua vähemmän ja tehdä enemmän. Totuuksien etsinnässä hän on lannistumaton, mutta ei aina muista sitä, että meille ihmisille ei ole annettu kaikista asioista tietoomme ehdotonta totuutta. Molemmat pariskunnat ovat kyllä hyvin tietoisia siitä, että on olemassa henkilö, joka on sanonut itsestään:”Minä olen tie, totuus ja elämä.”
Tanssit jatkuivat. Justiina orkesteri – jossa muuten ei ole yhtään naispuolista jäsentä – meni tauolle, jolloin salissa soi säilykemusiikki. Tauon aikana saatiin ihailla yhden pariskunnan soolotanssiesitystä, joka käsitti lähinnä pyöritystä myötä- ja vastapäivään. Ilmeisesti molempia pyörimissuuntia oli sopivassa suhteessa toisiinsa, koska kumpikaan ei horjunut, eikä kaatunut.
Swanovskin pariskunta tanssi tangoa, josta siitäkään ei Petulia erityisemmin pitänyt. Lähti kuitenkin uhrautuvaisesti tanssimaan miehensä pyynnöstä. Luciano Swanovski olisi halunnut tanssia pitkin hiihtoaskelin, äkillisin pysähdyksin ja argentiinalaisin taivutuksin. Se ei soveltunut Petulialle. Petulia halusi tanssia sovinnaisesti, ei huomiota herättävästi. Onko Lucianolla ylikorostunut esiintymisvietti tanssilattialla? Jos on, onko se vakavakin psyykkinen sairaus? Olemme jostain lukeneet, että ylikorostuneen esiintymisvietin latinalainen nimi on Overmagnum Estradacae Desirum.
Niin ilta kului. Rupatellen, tanssien ja virvoitusjuomia nauttien. Luciano Swanovski odotti orkesterin soittavan rokkia ja tulihan sitä vihdoin. Se oli kunnollista, melodista Bill Haleyn rokkia. Niinpä herra Swanovski innostui hyppimään ja hypähtelemään. Monien katsojien mielestä hän kyllä muistutti ikääntynyttä, mutta energistä sirkusnorsua vartalonsa ja nenänsä puolesta. Petulia Swanovski tanssi siististi, siveästi ja erinomaisen hallituin rokkiaskelin, toisin kuin miehensä. Lucianon tyylilajeina oli polvien heilutus samalla kyykkyyn laskeutuen ja sitten ylös hypähtäminen. Rokki raikasi, hiki virtasi ja herra Swanovski nautti. Kyllä elämä on parasta huumetta!
– Eiköhän nyt olla kulutettu tämän päivän jouluruokien antama energia, hän kysyi Petulialta.
– Ollaan varmaan.
Herra Swanovski suunnitteli ottavansa rokin loppuhuipennuksena vielä yhden hypähdyksen kyykystä viimeisillä tahdeilla, mutta kuinkas kävikään? Arvaatte varmaan? Kävi niinkuin taitoluistelijalle kolmoisschalkowin päätteeksi. Tuloksena oli pyllähdys. Siinä herra Swanowski istui nolona tanssilattialla. Kukaan ei taputtanut, eikä tainnut edes kauhistellakaan. Ei muuta kuin äkkiä ylös ja tyynesti, vakain askelin takaisin pöytään istumaan.
Ei pitäisi yrittää liikaa, eihän?

Pakina kirjoitettu vuonna 2005 joulun jälkeen. Uudistettu helmikuussa 2014. Yksi kirjoitusvirhe korjattu 27.12.16.