Kamreerin kaksikymppinen

Suuresti kunnioitettu Ison Pankin Pääkonttori,

olen pieni Tupakeittiö Savosta. En ole ennen kirjoittanut mitään yhdenkään pankin pääkonttorille. Enkä kirjoita nytkään itse. Minä vain sanelen ja kirjurini, Omituinen Mies, kirjoittaa. En ole ihan varma kirjoittaako hän juuri niin kuin haluan. On ikävää, kun ei itse osaa kirjoittaa. Seinäni ovat vanhat hirsiseinät, mutta eivät lahot. Kuulen hyvin mitä meillä keskustellaan. Aina en kyllä muista kaikkia keskusteluja, koska olen vanha. Ainakin kaksisataakolmekymmentä vuotta ja kaksi senttiä vanha.

Eräänä päivänä Omituisen Miehen luona kävi hänen kaverinsa Kamreeri. Minä en tiedä mikä kamreeri on, mutta Te varmasti tiedätte. Tehän tiedätte remburssit, konkurssit, diskurssit ja pörssikeitonkin. Minä en tiedä, koska olen vanha ja oppimaton. No, Kamreeri ja Omituinen Mies istuivat pöydän ääressä. Joivat kahvia ja laittoivat kahvin sekaan plöröjä. Jotkut sanovat plöröjä tuutingeiksi. En kyllä tiedä mitä nekään ovat, mutta te varmaankin tiedätte.

Kamreeri oli kiihtynyt ja sanoi:

– Mun tililtäni on viety kakskymmentä euroa jälkiä jättämättä!
– Kuinka niin?
– No, kun kirjanpitoni mukaan tililläni pitäisi olla sen verran enemmän. Pankki väittää, että siellä on sen verran vähemmän.
– No, eiköhän se ole sun oma virheesi. Ei pankit tee virheitä, rauhoitteli Omituinen Mies.

Kamreeri intti vastaan ja alkoi kiihtyä.

– Kyllä ne vaan pankitkin voivat virheitä tehdä, kivahti Kamreeri.
– No, voi toki. On se kuitenkin hyvin harvinaista. Oothan sä ennenkin huomannut, että omassa kirjanpidossasi on ollut virhe, sanoi Omitunen Mies.
– Joo, joo, mutta nyt ei ole! Mä meen pankkiin valittamaan!
– Mee vaan, siellähän se selviää, sanoi Omituinen Mies.

Niinpä Kamreeri käveli pankkiin. Kertoi asiansa ystävälliselle naisvirkailijalle. Virkailija ilmoitti asian eteenpäin, kehotti istumaan ja odottamaan. Oli mukava istua tyylikkäässä, mutta melkein autiossa pankkikonttorissa. Eipä sieltä juttuseuraa saanut, kun aika lähellä istui vain yksi asiakas, joka haettiin hyvin pian asioitaan hoitamaan. Ei ehditty edes päivää sanoa.

Nuori Asiakaspalveluhenkilö tuli pyytämään Kamreerin kopperoonsa. Kamreeri kertoi asiansa ja Asiakaspalveluhenkilö tarkisti tietokoneella tilanteen.

– Kyllä pankin saldo pitää paikkansa. Olisikohan teidän kirjanpidossanne virhe?
– Ei, ei siinä voi olla virhettä. Olen käyttänyt samaa Excel taulukkoa jo vuosia. Ei siinä voi olla virhettä, intti Kamreeri.

Tässä vaiheessa Kamreerin, yleensä alhainen, verenpaine alkoi nousta, kun keskustelussa ei päästy eteenpäin. Se meni lopulta juupas, eipäs asteelle.

Lopulta Kamreeri totesi:

– Tässähän on nyt luottamuspula. Voinko keskustella esimiehesi kanssa?
– Toki, sanoi asiakaspalvelija, ja soitti esimiehelleen.

Esimies saapui. Hän oli suurikokoisempi henkilö, kuin Asiakaspalveluhenkilö.

Ai niin, ei olisi pitänyt sanoa, että Esimies saapui. Olisi pitänyt kirjoittaa Esihenkilö. Esihenkilö oli kuitenkin näkö- ja kuulohavaintoon perustuen ihan oikeasti mies. Sukupuoltahan ei saisi sanoa. Se ei ole tasa-arvoista. Vaikka ihminen näyttäisi olevan mies, häneltä täytyy kysyä ensin ”Saako teitä sanoa mieheksi?”. Ihmisenhän pitää nykytrendin mukaan itse saada päättää kumpaa sukupuolta haluaa olla, olivatpa biologiset tosiasiat mitä vaan. On kuulemma vahingollista kutsua poikia pojiksi ja tyttöjä tytöiksi kouluissakin.

(Kirjurin kommentti: Nyt se Tupakeittiö horisee, mutta kun lupasin kirjoittaa, niin kirjoitan mitä kuulen.)

Hihi! Taas harhauduin aiheesta. Me vanhat Tupakeittiöt olemme vähän höpsähtäneitä. Yrittäkää kestää. Siis, takaisin asiaan.

Ison Pankin konttori Savossa. Kamreerin kirjanpidon mukaan pankki on hävittänyt jälkiä jättämättä kaksikymppiä hänen tililtään. Luottamuspula vallitsi Kamreerin taholta pankkia kohtaan.

Esihenkilö saapui ja lyhyen keskustelun perusteella lupasi, että pankki siirtää Kamreerin tilille sen mahdollisesti kadonneen summan.

– EI! EI Se käy, sanoi Kamreeri, ei tämä ole rahasta kiinni. Haluan, että asia selvitetään.
Minun täytyy voida luottaa pankkiini.

Ystävällinen Esihenkilö kuunteli kärsivällisesti Kamreerin vuodatusta ja todisteluja siitä, että hänen tilikirjanpitonsa on varmasti oikein. Aikaa kului ja Esihenkilö yritti uudestaan tarjota sitä Kamreerin mielestä kateissa olevaa summaa siirrettäväksi Kamreerin käyttelytilille. Ei! Ja vielä kerran ei! Kamreeri ei suostunut. Lopuksi Kamreeri kätteli Esihenkilön ja kiitti tähän astisesta pankkisuhteesta ja uhkasi, että pankkisuhde päättyy kahden viikon kuluttua ellei asiaan tule selvyyttä.

Kamreeri poistui hieman kiihtymyksestä punaisena pankista. Käveli kotiin ja alkoi vielä kerran tutkia omaa kirjanpitoaan. Tuntien uurastuksen jälkeen virhe löytyi. Kamreeria hävetti. Hävetys lisääntyi muutaman päivän päästä, kun hän huomasi Ison Pankin siirtäneen Esihenkilön lupaaman kaksikymppisen Kamreerin tilille. Niinpä Kamreeri laittoi viestin Isoon Pankkiin ja pyysi ystävällisesti ottamaan luulotautipalkkioksi nimeämänsä kaksikymppisen pois tililtään.
Sen pankki teki.

Nyt Kamreeri luottaa taas pankkiinsa. Itseluottamus kyllä sai kolhun tästä episodista.

Sieti saadakin.

Lempi ja Prinssi

Kuu on kiertänyt maata monta kertaa sen jälkeen, kun viimeksi saitte kuulla Untamo Hylkiöstä. Paljon on tapahtunut, mutta nyt kurnii nälkä. Herra Hylkiön vatsassa, siis. Ei tullut Finlandia-palkintoa tänäkään vuonna. Ei päässyt edes ehdokkaaksi runoilija Untamo Hylkiö. Pitää yrittää saada aikaiseksi runo Suomen Seminologiyhdistyksen jäsenlehden (”Spruutta”) joululehteen.

Herra Hylkiö istuu paperinkeräysbungalowissaan. Ulkona sataa. Sade ropisee bungalowin lasikuitukattoon. Kynä on kädessä. Paperia alla ja jalkojen päällä lämmittämässä. Valona kadulta löytynyt ehjä ledilamppu. Inspiraatiota vaan tarvitsisi! Huokaus. Nälkä kurnii! Lihapiirakka ja kuuma kahvi maksavat! Tule jo Inspiratus Wirus! Ja tulihan se. Inspiraatio.

Lempi, ah, ihana Lempi,
sinut niityllä Prinssi näki,
koivikossa kukkui käki.

Näki Prinssin Lempi,
ujoili ja empi,
katseensa maahan loi,
rinnassa jo kevään koi.

Amor katsoi Prinssiä vahvaa, komeaa, kopeaa,
Nyt tarvitaan liikettä nopeaa!
Otti nuolen, latasi jousen,
tähtäsi, laukaisi kohti Prinssin rintaa.
Osui! Rakkaus roihahteli pitkin Prinssin pintaa,

Prinssikö empi?

Ei! Sen huomasi Lempi!

(Latojan huomautus: Lempi on Spruutta-lehden päätoimittajan omistama ayrshire-lehmä ja Prinssi maankuulu siitossonni.)

Tyytyväinen huokaus pääsi runoilijaharjoittelija Untamo Hylkiön suusta: kerrankin runo on ajoissa. Täytyy muistaa postittaa se huomenna. Jospa päätoimittaja maksaisi förskottia, niin voisi ostaa leipomon myymälästä lihapiirakan. Herra Hylkiö huokaisi uudestaan. Raotti bungalowinsa kattoluukkua, antoi sadepisaroiden tippua kasvoilleen. Katsoi oikealle yläviistoon, huokaisi ja sanoi:

– Kiitos, kun Sinä pidät huolen meistä runoilijoistakin.

 

alkuperäinen pakina kirjoitettu joulukuussa 2006

En tunnusta

Helmikuun helteet ovat tulleet, sanotaan. Yleensä se tarkoittaa yli kahdenkymmenen asteen pakkasia, mutta ei tänä vuonna. On ollut pakkastakin, mutta ei paljoa. Onkohan Yläkerran Isäntä ajatellut, että nyt täällä, missä asuvat työtön, tangolaulua edelleen opiskeleva Luciano Swanovski

vaimonsa Petulian kanssa eivät tarvitse kovaa pakkasta. Heillä on näet muutto meneillään. Muuttavat suurempaan kaupunkiin. Petulia halusi keskustaan, mutta Luciano saman kaupungin siihen osaan, jossa on vähemmän kauppoja. Ei Luciano kauppoja väheksy. Täytyy niitä olla. Muutenhan mustikatkin pitäisi käydä itse poimimassa metsästä. Kaupoista saa mustikoita, mansikoita, omenia ynnä muuta, ynnä muuta. Ja muuttolaatikoita. Siitä on Petulia muistanut huomauttaa monta kertaa päivässä. 

–          Laatikoita! Laatikoita pitää hakea joka päivä! Muuten ei tule mitään!

–          Niin, sanoi Luciano hajamielisesti, laatikoitahan tarvitaan, milloinkahan saadaan seuraavan 

       kerran silakkalaatikkoa? 

Kuljetusliike Savon Shipperiltä on tilattu muuttokuljetus. Toimelias Petulia sen teki ja tilasi samalla yhteisestä sopimuksesta laatikoitakin Savon Shipperiltä. Ne vaan jäivät hakematta, kun uudessa kotikaupungissa käytiin. Sitten Petulialle tuli mieleen, ettei niitä ehkä tarvitakaan. Hän ehdotti Lucianolle, ettei haetakaan niitä. Haku maksaa ja vuokralaatikot ne vasta maksavatkin. 

(Maksalaatikkokin maksaa, ajatteli herra Swanovski.). 

Asiasta keskusteltiin. Isoilla kirjaimilla. Lucianostahan ei mielipidettä saa puristamallakaan, ajatteli Petulia kiukuissaan. Lopulta Petulia kyllästyi Lucianon päättämättömyyteen ja kirjoitti omakätisesti

ruutupaperille tekstin:  

”Luciano Swanovski on päättänyt, että Petulia Swanovski saa peruuttaa laatikoiden tilauksen Kuljetusliike Shipperiltä.”  

–          Kirjoita tuohon nimesi alle, että on todiste, mitä olet päättänyt, sanoi Petulia ja tyrkkäsi paperin Lucianon eteen.  

Nyt Lucianolle iski temporalis scene risus (naurukohtaus). Hänen vatsansa alkoi hytkyä, hekotusta ja hörötystä tuli suusta ulos, vaikka Luciano yritti olla vakava. Petulia katsoi murhaavasti Lucianoon ja vaatimalla vaati:  

–          KIRJOITA! KIRJOITA NIMI ALLE TUOHON! NYT HETI!  

Vihdoin Luciano otti kynään käteensä ja tekstasi Petulian sormen osoittamaan kohtaan huolellisesti: 

             EN TUNNUSTA

Näkymätöntä höyryä nousi Petulian korvista. Hän sieppasi kirjoittamansa paperin, repi sen, soitti Kuljetusliike Savon Shipperille ja peruutti laatikoiden tilauksen.

Muuttaminen on kivaa ja jopa hauskaa, eikö olekin?

 

 

 

Kärsimistä

Tangolaulua edelleen opiskeleva, entinen oopperalaulaja, Luciano Swanovski istuu ja miettii menneitä. Uudenvuoden aattoiltana on hyvä miettiä menneitä ja jos aikaa jää, voi jonkun ajatuksen suunnata tulevaisuuteenkin. Hänen rakas vaimonsa, Petulia, istuu ja ratkoo ristisanatehtäviä. Tunnelma on leppoisa.

–          Kulta, anteeksi, että häiritsen, sanoo Luciano, muistatko, kun oltiin Tapanintansseissa joskus kauan, kauan sitten?

–          Muistan. Mitä siitä?

–          Sinun jalkasi liikkuivat kahdeksasosanuottien mukaan ja minun neljäsosanuottien mukaan.

–          Niin. Entä sitten?

–          Luulenpa, että nyt minun jalkani liikkuvat puolinuottien tahdissa ja sinun neljäsosanuottien tahdissa.

–          Minä keskityn nyt tähän ristisanatehtävään, sanoi Petulia mietteliäänä.

Luciano muisteli yhteisiä tanssiaisreissuja. Oli niitä muitakin, kuin ne Tapanintanssit. Muistot alkavat haalistua ja parhaiten mieleen palautuvat ne, joista on joitain valokuvia, tai kirjoitettuja muistoja. Joku entisajan viisas on sanonut ”Verba volant, scripta manent”. Sanat lentävät, kirjoitukset pysyvät. Pitääkö se vieläkin paikkansa? Voi pitääkin. Tosin nykyään kirjoitetaan paljon enemmän ja vaikuttaa siltä, että kirjoituksetkin lentävät. Suuri osa niistä katoaa jonnekin pilveen, tai bittiavaruuteen.

–          Auttaisitko minua, kysyy Petulia.

–          Toki, jos pystyn. En kyllä ole hyvä ristisanatehtävien ratkomisessa. En tiedä tämän ajan viihdemaailman kuuluisuuksien nimiäkään, kuin muutaman.

–          Ei tässä ole kyse siitä, sanoo Petulia, näyttää ristisanatehtävä lehden sivua, osoittaa kuvaa, jossa on epämääräisen muotoinen ympyrä ja kaksi reikää ja kysyy:

–          Mikä tuo on?

–          Hm…olisko taiteilijan muotoilema nappi, arvelee Luciano.

–          Ei ole, sanassa on yhdeksän kirjainta.

–          Entä pistorasia? Taiteilijan muotoilema pistorasia, kysyy Luciano.

–          Ei. Siinähän on kymmenen kirjainta.

–          Noi on ihan mahdottomia, noi ristisanatehtävät, toteaa Luciano.

Tässä vaiheessa Lucianoa alkaa laulattaa. Hän alkaa hyräillä hiljaa Liljankukka-tangon melodiaa. Ei minusta taida koskaan tulla tango-laulajaa, miettii Luciano. Tangolaulajalla pitää olla tuuhea tukka, ei saa olla partaa ja äänen pitää soida kuin puisen bassoklarinetin.

–          Eksä voi auttaa!? Mä en millään keksi mikä toi on, puuskahtaa Petulia.

–          Anna mä katson sitä uudelleen.

Luciano katsoo, miettii, haroo partaansa ja miettii taas. Sitten hänen silmänsä kirkastuvat.

–          Kokeile olisko se siankärsä?

Petulia kokeilee. Lyijykynällä tietysti, että voi korjata.

–          Kiitos, kulta! Se sopi, huudahti Petulia ja kirjoitti sanan oikeaan kohtaan ristisanatehtävää.

Tämän jälkeen Swanovskin pariskunta suoritti salaisen rituaalinsa, jota he kutsuvat toistensa kärsimiseksi. He hieroivat neniään vastakkain. Toki siat pystyvät kärsimään konkreettisemmin, niillä kun on ihan oikeat kärsät. Elefantit suorittavat kärsimisen esteettisemmin, ne kun pystyvät kietomaan kärsänsä toisen kärsän ympärille. Se on kaunista kärsimistä.

Kärsikäämme toisiamme ensi vuonnakin!

 

kirjoitettu 31.12.2016

 

Tapanintansseissa

Niin siinä sitten kävi: Luciano Swanovskin ura tupakkatehtaan pätkätyöläisenä loppui lyhyeen. Ei. Ei valvoja häntä yllättänyt nukkumasta valvomossa, vaan tupakkatehdas lopetti toimintansa. Kauppa oli käynyt hyvin ja kysyntä oli riittävä. Valtiovalta oli suuressa viisaudessaan mätkäissyt sellaiset haitta- ynnä muut verot, että tupakkatehtaan voitosta ei jäänyt riittävästi jaettavaa osakkeenomistajille, johtajille ja työläisille. Kaiken kaikkiaan lopetus taisi olla onni niille tupakan orjille, jotka käyttivät juuri niitä merkkejä, joita herra Swanovskin työnantaja tuotti. He näet lopettivat tupakoinnin kokonaan.

Siis, herra Swanovski on jälleen työtön ja etsii päätyönään työtä. Päätoimensa ohella hän opiskelee edelleen tangolaulua. Hän on päässyt opinnoissaan eteenpäin niin, että on alkanut perehtyä tangolaulun argentiinalaiseen lajiin. Vapaa-aikoinaan hän käy rakkaan vaimonsa, Petulian, kanssa tanssahtelemassa. Jokunen ikuisuus sitten he kävivät kunnollisessa paikassa, jossa sai harrastaa myös pystypainia, niinkuin jotkut irvileuat tanssia kutsuvat.

Älkää kertoko kummankaan seurakuntalaisille, että he noin tekivät. Joidenkin mielestä tanssi on syntiä. Kunnollisen uskonnollisaktivistin tulisi viettää lähes kaikki vapaa-aikansa nenä kiinni maailman eniten myydyssä kirjassa, jota myös Bibliaksi kutsutaan, tai vähintäänkin luettelemassa kaikki tietämänsä ongelmat Ylimmäisessä Taivaassa asuvalla Hallitsijalle. Hyvä lukija, kunnioittakaamme sellaistenkin kansalaisten vakaumusta, joiden mielestä tanssi on syntiä ja ainoastaan rukous ja pyhien kirjoituksen lukeminen ei sitä ole.

Avatkaapas sielunne silmät: siisti sali, pöytiä, kaksi tanssilattiaa, jonka yläpuolella keinotekoinen tähtitaivas. Miespuolinen soitinkvartetti Justiina esiintymislavalla. Musiikki humppa. Tempo allegro, allegretto, crescendo temporalis. Tanssilattialla runsaasti eri-ikäisiä tanssin harrastajia. Joukossa Swanovskin pariskunta. Petulian jalat käyvät musiikkikappaleen tiheimmän tahtilajin mukaan. Hän yrittää enemmän ja vähemmän hienovaraisesti ohjailla Luciano Swanovskia, joka liikkuu kuin öljytankkeri ahtojäissä. Hiki alkaa helmeillä Petulian otsalla. Kasvoilla ollut hymy alkaa hyytyä.

Herra Lucianoa hengästyttää, hiottaa ja harmittaa.

–          Tanssi nyt kunnolla, kuiskaa Petulia.

–          Tää on sitä tikutustanssia, jota mä en osaa, vastaa Luciano, enkä edes halua osata.

–          Mä en nauti tästä, suihkaisee Petulia hampaidensa välistä.

–          Tää on se meidän tuttu ongelmamme. Sun jalkas liikkuu kuudestoistaosanuottien mukaan ja mun neljäsosanuottien mukaan.

Petulia yrittää sitkeästi jatkaa samaan tahtiin ja koittaa ohjata Lucianoa haluamaansa suuntaan. Oletteko koskaan yrittäneet kääntää öljytankkeria ahtojäissä? Ai, ettekö? Emme mekään, mutta varmaa on, että se ei ole helppoa. Pitää olla runsaasti kokemusta ennenkuin se onnistuu. Suhteellisen pian Petulia luovuttaa ja alkaa liikkua hitaammin. Ei sano mitään, mutta Luciano kyllä huomaa, että Petuliaa harmittaa. Luciano yrittää varovaisesti saada Petuliaa liikkumaan neljäsosatahtien mukaan letkeän rytmikkäästi. Ei. Ei ja vielä ei. Suuttunut on. Petulia. Tanssii kuin tahdoton, mutta lämmin kapakala. Sivulliset tuskin huomaavat mitään erikoista. Petulia katselee ympärilleen, ei vahingossakaan Lucianon silmiin. Tanssi päättyy. Kävellään takaisin pöytään jäätävän hiljaisuuden vallitessa.

Pöydässä odotti nuoripari Fågelsson. Herra Henrik Fågelsson on hyvin menestyvä myyntijohtaja ja se näkyy hänen asusteistaankin: tehdasmaisesti kulutetut maanviljelyshousut eli farkut ja musta muotipaita. Rouva Frida Fågelsson on ulkonäöltään sopiva vaikka missikilpailuihin, ainakin herra Fågelssonin ja monen muunkin, mielestä. Herra Fågelssonin on vaikea irrottaa hetkeksikään katsettaan Fridasta. Rakastavaiset tuskin näkevät mitä ympärillä tapahtuu. He näkevät vain toisensa. Sellaista se rakkaus teettää.

Pöydässä keskustellaan, tai enimmäkseen Henrik Fågelsson ja Petulia Swanovski keskustelevat. Petulia kun on Henrikin äiti. Sitäpaitsi herra Fågelssonia ei voi sanoa parhaalla tahdollaankaan harvapuheiseksi. Jos hän kävisi Hämeessä keskustelemassa jonkin hämäläishenkilön kanssa, kävisi todennäköisesti niin, että hämäläishenkilö ilmoittautuisi keskustelun jälkeen mitä pikimmin  hiljaisuuden retriittiin, jossa puhuminen on kiellettyä kaikilta osanottajilta. Herra Fågelsson on kyllä harkitseva, menestyvä, mutta kovin puhelias. Toisinaan olisi parempi puhua vähemmän ja tehdä enemmän. Totuuksien etsinnässä hän on lannistumaton, mutta ei aina muista sitä, että meille ihmisille ei ole annettu kaikista asioista tietoomme ehdotonta totuutta. Molemmat pariskunnat ovat kyllä hyvin tietoisia siitä, että on olemassa henkilö, joka on sanonut itsestään:”Minä olen tie, totuus ja elämä.”

Tanssit jatkuivat. Justiina orkesteri – jossa muuten ei ole yhtään naispuolista jäsentä – meni tauolle, jolloin salissa soi säilykemusiikki. Tauon aikana saatiin ihailla yhden pariskunnan soolotanssiesitystä, joka käsitti lähinnä pyöritystä myötä- ja vastapäivään. Ilmeisesti molempia pyörimissuuntia oli sopivassa suhteessa toisiinsa, koska kumpikaan ei horjunut, eikä kaatunut.

Swanovskin pariskunta tanssi tangoa, josta siitäkään ei Petulia erityisemmin pitänyt. Lähti kuitenkin uhrautuvaisesti tanssimaan miehensä pyynnöstä. Luciano Swanovski olisi halunnut tanssia pitkin hiihtoaskelin, äkillisin pysähdyksin ja argentiinalaisin taivutuksin. Se ei soveltunut Petulialle. Petulia halusi tanssia sovinnaisesti, ei huomiota herättävästi. Onko Lucianolla ylikorostunut esiintymisvietti tanssilattialla? Jos on, onko se vakavakin psyykkinen sairaus? Olemme jostain lukeneet, että ylikorostuneen esiintymisvietin latinalainen nimi on Overmagnum Estradacae Desirum.

Niin ilta kului. Rupatellen, tanssien ja virvoitusjuomia nauttien. Luciano Swanovski odotti orkesterin soittavan rokkia ja tulihan sitä vihdoin. Se oli kunnollista, melodista Bill Haleyn rokkia. Niinpä herra Swanovski innostui hyppimään ja hypähtelemään. Monien katsojien mielestä hän kyllä muistutti ikääntynyttä, mutta energistä sirkusnorsua vartalonsa ja nenänsä puolesta. Petulia Swanovski tanssi siististi, siveästi ja erinomaisen hallituin rokkiaskelin, toisin kuin miehensä. Lucianon tyylilajeina oli polvien heilutus samalla kyykkyyn laskeutuen ja sitten ylös hypähtäminen. Rokki raikasi,  hiki virtasi ja herra Swanovski nautti. Kyllä elämä on parasta huumetta!

–          Eiköhän nyt olla kulutettu tämän päivän jouluruokien antama energia, hän kysyi Petulialta.

–          Ollaan varmaan.

Herra Swanovski suunnitteli ottavansa rokin loppuhuipennuksena vielä yhden hypähdyksen kyykystä viimeisillä tahdeilla, mutta kuinkas kävikään? Arvaatte varmaan? Kävi niinkuin taitoluistelijalle kolmoisschalkowin päätteeksi. Tuloksena oli pyllähdys. Siinä herra Swanowski istui nolona tanssilattialla. Kukaan ei taputtanut, eikä tainnut edes kauhistellakaan. Ei muuta kuin äkkiä ylös ja tyynesti, vakain askelin takaisin pöytään istumaan.

Ei pitäisi yrittää liikaa, eihän?

 

 

Pakina kirjoitettu vuonna 2005 joulun jälkeen. Uudistettu helmikuussa 2014. Yksi kirjoitusvirhe korjattu 27.12.16.

 

 

 

E.O.P päivä

Allakassa on lähes jokaiselle päivälle ja viikolle teema. Tällä hetkellä on menossa leipäviikko. Leipäähän jokainen tarvitsee. Nyt ovat muutamat leipomot keksineet leivän, jossa on kuori ja sen sisällä isoja reikiä. Toki kuoren alla on hieman leipääkin muutenhan kuori hajoaisi helposti. Tämän uuden valmistustavan tarkoitus on tietenkin parantaa leipomon tuottavuutta. Taikinaahan kuluu vähemmän, kun kuoren alla on isoja reikiä. Paraneeko tuottavuus, sen aika näyttää. Pahaa pelkään, tuollaisia leipiä valmistaville leipomoille tulee ennen pitkää konkurssi.

Tämä päivä on erikoinen päivä, kun ei ole mitään teemaa juuri tälle päivälle. Teematon päivä ei ole mistään kotoisin, eihän? Nimeän tämän päivän ENNEN OLI PAREMMIN (E.O.P.)päiväksi. Eläköön entisaika!

Jos joku sanoo minulle tänään ”Ihana auringonpaiste!”, vastaan ”Niin, mutta eilen oli paremmin, eilen satoi.”. Voi olla, että joku jopa kehuu nykyistä hallitusta, silloin totean, että kyllä kaksikymmentäviisivuotta sitten vallassa ollut hallitus oli paljon parempi. Siis, aina kun joku sanoo jotain myönteistä tänään, vastaan, että ennen oli paremmin.

Näin vietetään oikeaoppisesti E.O.P. päivää.

Löytyykö ystävistäni taiteilijaa, joka tekisi hienon rintanapin, jossa lukee E.O.P. ? Voisimme perustaa aatteellisen yhdistyksen, jonka tarkoitus olisi joka vuosi tänä samaisena päivänä julistaa, että ennen oli kaikki paremmin?

Hyvää E.O.P. päivää sinulle!

 

Syksyisen lounaan jälkeen

Luciano ja Petulia Swanovski ovat eläneet enemmän ja vähemmän onnellisesti jo pitkään. Iän myötä muistikin temppuilee. Se on luonnollista sanovat ystävät. On se. Uskokaa vaan! Sitä paitsi ei kaikkea tarvitse muistaakaan. Olisihan se todella kohtalokasta, jos muistaisi kaikki tekemänsä virheet ja anteeksipyynnön aiheuttaneet tekonsa. Eikö olisikin? Ei ole sekään hyvä, jos muistaa pelkästään onnistumisensa ja hyvät tekonsa. Siitähän seuraisi takuuvarma ylpistyminen ja luulotauti, että minä nyt olen jotakin erinomaista. 

On normaali päivä. Swanovskit ovat syöneet yhdessä lounaansa. Petulia katsoo Tosi Teeveetä, elikeittiön ikkunasta ulos. Keltaiset, ruskeat ja vaikka minkä väriset lehdet peittävät suuren osan nurmikkoa. Ihmisiä ei juurikaan näy. Voisi luulla, ettei tässä kaupungin osassa muita asukaan.

     –      Näkyykö Tosi-Teeveestä mitään mielenkiintoista, kysyy Luciano.

     –      Ei, vastasi Petulia, ei sitten mitään. Kuinka mukava olisikaan asua keskellä kaupunkia ja            katsella kuinka ihmiset kiirehtivät kaupasta kauppaan, toiset kovalla vauhdilla ja toiset hitaammin, sanoo Luciano.

     –      Sitä olen minäkin ajatellut, vastasi Petulia.

     –      Se, paikka, jota kävimme katsomassa, se…oliko se, Kuusisto, vai mikä, ei ole keskustassa.

     –      Ei niin. Ei siellä paljoa ihmisiä näy. Ai juu, mutta onhan siinä koulu.

     –      Niin onkin. Lapsia on mukava katsella. 

Luciano vajosi mietteisiin. On paljon yksinäisiä vanhuksia, joilla ei ole paljon seuraa, eikä mielenkiinnon kohteita. Heidän kodissaan kuuluu kellon tikitys. Siellä voi olla televisio, mutta eipä sitä jaksa katsella. Ohjelmat ovat muuttuneet niin omituisiksi. On ruoanlaittoa, ruoan laittoa ja vielä kerran ruoan laittoa. Ei sitä jaksa katsoa. Hyvä, kun jaksaa laittaa itselleen ruokaa. Sitten sitä rikos- sarjojen määrää!!! Eikö ihmisiä kiinnosta mikään muu, kuin rikokset? Tai seksi? Tai politiikka? Tai vanhojen tavaroiden kauppa?  

–          Olisi aivan hirveätä joutua hoitolaitokseen, jossa ainoa viihdyke olisi se, mitä televisiosta tarjotaan, huokaisi Luciano.

–          Niinpä, myötäili Petulia. 

Molemmat istuvat hiljaa ja katsovat ikkunasta ulos. On tämä meidän ikioma Tosi-Teeveemme sentään parempi, kuin kaikki se väkivalta, rikokset, seksi, poliittiset ongelmat ja kiistelyt, jota televisiokanavilta tarjotaan.  

–          Muuten, onko minulla uhmaikä, kysyi Luciano vaimoltaan.

–          On. Se sinulla on ollut pienestä pitäen, vastasi Petulia lempeästi.

–          Kuinka sinä kestät tällaista uhmaikäistä vaaria? 

Tähän ei tullut vastausta. Liekö edes kuullut kysymystä. Molemmat nousivat keittiön pöydän äärestä. Petulia ryhtyi tekemään härkäpapupihvejä itselleen ja uhmaikäiselle puolisolleen. Aurinko paistoi ja pieni tuulenvire heilutti ulkona koivun oksia. Kesä on mennyt ja syksykin kääntyy pikkuhiljaa talveksi. 

Sitä mitä on ollut ennen, sitä on vastakin, sanoi Saarnaaja muinaisina aikoina.

Kakkukeskustelu

Eräänä kesäisenä iltapäivänä herra Luciano Swanovski istui vaimonsa Petulian kanssa terassikahvilassa. Pariisissa. Kadun nimeä en muista, ja vaikka muistaisin, en osaisi sitä kirjoittaa, enkä varsinkaan lausua. Kahvilan nimestäkään en ole varma. Se saattoi olla Cote du Rhone, Beaujolais, Chateaubriand, Egri Bikaver, tai joku muu. Joka tapauksessa aurinko heloitti. Pariisilaiset viipottivat kuka minnekin patongit kainalossaan. Siinä meni jos minkä ikäistä, kokoista, väristä ja rotuista ihmistä. Meni siinä kadulla jokunen koirakin. Niillä ei ollut patonkia kainalossa. Useimmilla kieli roikkui suusta. Oli kuuma.

–          Millaisen kakun tekisin? En minä osaa tehdä kakkuja, sanoi rouva Petulia.

–          Osaathan. Yksikään tekemäsi kakku ei ole epäonnistunut, lohdutti herra Swanovski.

–          Onhan epäonnistunut. Sekin, joka oli lässähtänyt ja näytti siltä, jonka päälle sinä kerran istahdit.

Istahdinko? Mietti, herra Swanovski. Varmaan, kun kerran vaimo niin sanoo. Hänellä on parempi muisti kuin minulla. Vai oliko se sittenkin niin, että Petulia istahti itse sen kakun päälle? Parempi antaa asian olla, kuin alkaa kiistellä. Vaikka kyllä pieni kiista tekee välillä hyvää. Verenpaine nousee ja oikein virkistyy. Tuntee elävänsä, eikä mieti jokaista kolotusta, joita on milloin ukkovarpaassa, hiuksissa ja milloin missäkin.

Ihmisiä, siis pariisilaisia, menee kovaa vauhtia ohi. Heitä on mukava katsella. Osalla on aika vähän vaatteita yllään ja heistä useimmilla on tatuointeja. Joillain näkyy luonnollista ihoa erittäin vähän. Tatuoidut ihmiset tuovat mieleen mukiloidut, pahoinpidellyt ihmiset. Mustelmia joka puolella. Ihmisen luonnollinen ja terve iho on kaunis. Nykyajassa on monenlaisia muoteja. Ehkä yhä yleistyvä muoti on tatuoida, laittaa lävistyksiä, neuloja piikkejä ynnä muita ihoon, kieleen, huuliin ja kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin paikkoihin. Ihmiset eivät halua näyttää sellaiselta miksi heidät on luotu.

–          Sano nyt mitä minä laittaisin kakun päälle? kysyi Petulia.

–          Kermavaahtoa tietenkin, vastasi herra Swanovski.

–          Niin, mutta mitä muuta?

–          No, eiks liivatetta käytetä kakkujen päällä?

–          Ei liivatetta en laita! Siinä on jotain eläinperäistä, tokaisi Petulia hieman kiihtyen.

–          No, mitäs pahaa siinä on?

Ihmisvirta soljuu edelleen heidän edessään. Toisilla on kovempi kiire, kuin toisilla. Herrasväki Swanovski haukkaa välillä kruassäängiä (kirjoitetaan croissant) ja juo tilkkasen kahvia sirosta kupista. Petulia miettii kakun tekoa. Luciano Swanovski seuraa ohikulkijoita ja yrittää kuunnella kaukaa kuuluvaa pariisilaisen muusikon hanurin soittoa. Taitaa olla tuttu laulu. Mikähän se on? Liikenteen ja ihmisten aiheuttama melu melkein peittää sen.

–          Sano nyt mitä mä laitan sen kakun päälle? kivahtaa rouva Swanovski niin kovalla äänellä, että joku ohikulkija vilkaisee heitä.

–          Laita nonparelleja, ranskalaisia pastilleja, banaanin viipaleita, kurkun paloja, porkkana raastetta, ehdotti herra Swanovski kärsivällisyyttä teeskennellen.

–          En laita. Laitan suklaahilettä, vastasi rouva Petulia päättäväisesti.

Nyt alkoi molemmilta olla kahvi lopussa. Herra Swanovski mietti mielessään miksi Petulia kysyy neuvoja kakun teossa, kun neuvot eivät kelpaa. Eipä silti, kyllä suklaahile kakun päällä on ihan hyvää. Ei tästä kakkukeskustelusta kunnolla verenpaine noussut. Toivottavasti ensi kerralla keskustelun aihe on sytyttävämpi.

Lopuksi kerromme teille hyvät lukijat Luciano Swanovskin näkemän unen. Hän ei ole tätä kertonut vielä edes Petulialle. Unessa näkyi selvästi, että oli vuosi 2030. Luciano ja Petulia istuivat samassa katukahvilassa Pariisissa. Joivat kahvia, söivät kruassäängiä ja katselivat ihmisvilinää. Istuttuaan tunnin he näkivät YHDEN tatuoimattoman yli viisi vuotiaan pariisilaisen!

Eikä tästäkään voi olla varma, koska useimmat ohikulkijat olivat pukeutuneet kutakuinkin säädyllisesti.

Leikkauksia

 

Muistatteko työttömäksi jääneen oopperalaulaja Luciano Swanovskin? Ai ette. Hänhän ryhtyi opiskelemaan tangolaulajaksi olettaen, että tangolaulaja saa helpommin töitä, kuin oopperalaulaja. Hänen tavoitteenaan on maisterin tutkinnon suorittaminen Sibelius Akatemiassa. Kyseinen oppilaitos on  – viisasta kyllä – popularisoitunut, eli siitä on tullut populistinen oppilaitos. Tällä ei sitten ole mitään, ei niin yhtikäs mitään. yhteyttä päivänpolitiikkaan. Ei kummallakaan, siis Sibelius Akatemian päätöksellä perustaa tangolaulun opetuslinja ja ryhtyä tuottamaan akateemisesti koulutettuja tangolaulajia, eikä tällä pakinalla.

Jos luulette löytävänne tästä pakinasta jotain puolue- tai muita poliittisia kytkentöjä, kehotan teitä varaamaan ajan luulotauteihin erikoistuneelle psykiatrille. Olette todennäköisesti sairastunut pahimman lajin luulotautiin ja teidän on  syytä mennä psykoterapiaan. Psykoterapia on lääketieteen laji, jonka pääasiallisena tarkoituksena on pitää siihen erikoistuneet terapeutit taloudellisesti hyvinvoivina.

Luciano Swanovski opiskelee siis tangolaulun maisteriksi. Opiskeluun kuuluu ahkera harjoittelu.

Yksi Lucianon mielitehtäviä on harjoitella tangoa, joka alkaa sanoilla ”Aavan meren tuolla puolen, jossain kaukana on maa …”.  Sitä laulaessaan hän samaistuu niihin tuhansiin ja taas tuhansiin ihmisiin tällä pallolla, jotka haaveilevat pääsystä tänne pohjoiseen paratiisiin asumaan. Heidän kuvitelmissaan on maa, jossa heille tarjotaan kaikki mitä he haluavat ja ilmaiseksi.  Luciano tutustui opiskelupaikallaan entisen valtiovarainministerin Saleh Ninihumin sukulaiseen Mumbah Zah Soleikumiin. Heistä tuli hyvät ystävät.

Eräänä päivänä Luciano istui Sibelius Akatemian kahvilassa ystävänsä, myös tangolaulua opiskelevan Mumbahin, kanssa juomassa kahvia ja keskustelemassa:

–          Me hyvin, HYVIN, onnellisia, kun Saleh’ista tuli ministeri, sanoi Mumbah.

–          Järjestikö hän teille rahaa, koska oli valtiovarainministeri?

–          No, ei suora, hymähti Mumbah.

–          Kuinka sitten?

–          Me hyvin onnellisia. Koko suku muutta tänne, sanoi Mumbah, hymyillen, valkoinen hammasrivi hohtaen tummilla kasvoilla.

–          Joko teidän koko sukunne on muuttanut tänne?

–          Ei viela, sanoi Mumbah murheellisena, kyla kaikki muutavat. Mina ole varma.

–          Niin. Todennäköistä se on, huokaisi Luciano.

Keskustelu jatkui luottamuksellisessa sävyssä. Herra Luciano Swanovski ei omasta mielestään ole rasisti ja hän pyrkii hyväksymään, ystävystymään ja jopa rakastamaan kaikkia ihmisiä kaikkialla ihonväristä, kielestä, poliittisista mielipiteistä, tai uskonnollisista näkemyksistä huolimatta. Hänen henkitoreissaan oleva rasisminsa alkoi heräillä, kun keskustelu jatkui:

–          Sina ole minu ustava. Mina kerto sinule salaisuuden, kuiskasi Mumbah.

Herra Luciano Swanovski kumartui Mumbahia kohti ja herkisti korvansa. Mumbah jatkoi:

–          Minu isoisoisoisoisoisäni ja isoisoisoisoäitinikin muutavat täne, kuiskasi Mumbah, silmät ilosta hehkuen.

–          Kuinka se on mahdollista? Eiväthän he voi enää olla elossa, kysyi Luciano.

–          Ei he olekan, hymyili Mumbah, me kaivame heidän luut ja tuo täne. Me vaati maata oma hautausmaa varten. Me saa. Ihan varmasti. Te suomalaiset NIIN ustavalaisia!

Luciano Swanovski oli liikutuksesta sanaton. Tätähän me suomalaiset olemme halunneet. Suomi täytyy brändätä, eli julkikuva kiillottaa niin, että olemme maailman paras  maa kaikkien ulkomaiden keskuudessa. Pieni huolenhäivähdys tuli mieleen, kun hän muisti erään – ei niin kovin iäkkäänkään – eläkeläispariskunnan, jotka pyrkivät elämään säästeliäästi tinkien omasta hyvinvoinnistaankin. Valtiovalta ei ole ilmoittanut eläkkeiden, tai suomalaisille kohdistetuista sosiaalitukien leikkauksista valtion talouden tasapainottamiseksi. Ei leikkauksia. EI!

Moni eläkeläinen on kuitenkin aloittanut jo leikkaukset. Lautasliinat leikataan kahtia, samoin nenäliinat ja WC-paperi. Perunoitakin ostetaan yksin kappalein. Puoli perunaa riittää yhden suomalaisen eläkeläisen päiväannokseksi. Näin saadaan suomalaisten eläkkeisiin kuluva rahamäärä puolitettua. Ellei valtio leikkaa, eläkeläiset leikkaavat.

Leikkaathan sinäkin?

Alkuperäinen pakina kirjoitettu 10.5.2011