DisFlatus ???

Kunnianarvoitettu Ympäristöministeriö,

kirjoitan teille ensimmäistä kertaa. Tarkalleen ottaen, en kirjoita itse, vaan kirjurini kirjoittaa. Minä on osaa, enkä pysty. Kirjurini on jo vanha, mutta minä olen paljon vanhempi. Ainakin tuhatkolmesataaviisikymmentäyksi biljardivuotta vanhempi. Meitä vanhuksia välillä lapsettaa…khihi…ja laulattaakin…hummani hei, hummani hei, huputiti … kuka Huani wei?

Olen niin vanha, etten ole käynyt yhtään koulua. Olen myös hyvin arka. Nytkin rakoset hikoilevat, kun jännittää tämä ministeriölle kirjoittaminen.

(Kirjurin kommentti: Tupakeittiöllä on liian tiiviit ja tiukasti tilkityt hirsiseinät.)

Kirjurini, Omituinen Mies, ja hänen vaimonsa, Punatukkainen, lukevat ja keskustelevat aika paljon. Minusta on kyllä mukava kuunnella heidän keskustelujaan. Kaikkea en ymmärrä, mutta eihän meidän Savossa asuvien maalaiskeittiöiden tarvitse kaikkea ymmärtääkään. Eihän?

Aamuteetä nauttiessaan he lukevat Mullikkaa. Se on tämän maan päälehti. Yleensä Omituinen Mies aloittaa B-osasta ja Punatukkainen A-osasta. Joku järjestyshän se pitää olla lehdenkin lukemisessa.

– Taas on kouluissa sisäilmaongelmia! On se kumma, kuinka huonoja nämä nykyajan rakennukset ovat, puuskahti Punatukkainen.

– No, niin on. Kun kiireellä pitää rakentaa, niin ei hyvää tule, totesi Omituinen Mies.

Sitten Omituinen Mies kiinnitti katseensa lehden Kuuma Linja osioon, jonne lukijat saivat lähettää lyhyitä viestejä nimimerkin taakse kätkeytyneenä. Hänen silmänsä osuivat viestiin, jossa luki.

”Miehet vaihtavat autoja uudempiin. Mistä löytäisin uudemman ja vähäpäästöisemmän ukon.”

Viestin lähettäjän nimimerkki oli DisFlatus.

Omituinen Mies luki viestin, katsoi huolestuneena Punatukkaista ja kysyi:

– Kulta, sinäkö tämän viestin olet Mullikkaan lähettänyt?

– Kyllä on ihan järjetöntä, että voitölkitkin pitää pestä ennen kuin ne voi laittaa muovijätteen keräysastiaan, kivahti Punatukkainen.

– No, niin on, vastasi Omituinen Mies.

Osaavat ne naisetkin väistää hankalat kysymykset.  Omituista Miestä jäi kalvamaan käyttääkö Punatukkainen nimimerkkiä DisFlatus ?

Hummani hei laulu poniajelull

Mainokset

Testamenttausta

Luciano Swanovskin ystävä, varatuomari Bronski, on sanonut, että testamentti kannattaa kirjoittaa ajoissa. Ja tottahan se on, että ihmisen elämä voi olla lyhyt, pitkä, tai keskipitkä, tai jotain muuta. Koskaan ei tiedä onko viimeinen valssi soinut, ja viimeinen ateria syöty.

Testamenttiasia on huolestuttanut tangolauluopintoja harjoittavaa, entistä oopperalaulajaa, herra Swanovskia. Herra Swanovskille on kertynyt ikää ja painoa, joten perunkirjoitukset lähestyvät. Tangolauluopinnot eivät ole edenneet. Eikä Luciano halua keskeyttää opintojaan. Tangomaisterin titteli häämöttää vielä hämärässä tulevaisuudessa. Mutta toivoaan herra Swanovski ei ole menettänyt. Äänenavaustekniikassa on kuulemma uusi trendi: ääni on parasta avata kurlaamalla lasillisella vettä, jossa on 12,5 millilitraa nestemäistä ranskalaista autoa. Ymmärsitte varmaan, että kyseessä on Renault VSOP cognac. Suhteellisen vähävaraisena miehenä herra Swanovski on suorittanut tuolla tekniikalla äänenavauksen äärimmäisen harvoin.

Lucianon rakas puoliso, Petulia, ei ole kovin kiinnostunut testamenttiasioista. Näinhän se on, että miehellä ja vaimolla voi olla erilaisia kiinnostuksen kohteita. Isossa kirjassakin kerrotaan, että mies ja nainen täydentävät toisiaan.

Yllä oleva oli sitten intro, eli alkupuhe. Nyt näytämme teille Lucianon keskeneräisen, ja mahdollisesti vielä monta kertaa muuttuvan testamentin luonnoksen. Tämä luonnos koskee Lucianon kalleinta irtainta omaisuutta, eli hiusproteesia, joka on ostettu 1960-luvun alkupuolella Kuokkasen peruukkiputiikista Helsingistä.

1§ Minä, Luciano Swanovski, syntynyt 29. helmikuuta 1948, ilmoitan viimeisenä tahtonani, että hiusproteesini, eli tupee, väri ruskea, löytyy vaatekaappini ylähyllyltä pahvirasiasta, jossa lukee ”Peruukki”. Mikäli minä, Luciano Swanovski, entinen Waris, kuolen ennen vaimoani, on edellä mainittu irtain omaisuus luovutettava rakkaalle vaimolleni Petulia Swanovskille, syntynyt 29. helmikuuta 1952 sillä ehdolla, että tämä omaisuus siirtyy hänen kuolemansa jälkeen perikunnalle, johon kuuluvat kaikki heidän lapsensa puolisoineen lapsineen ja koirineen, ja  heidän rakas adoptiotyttärensä, Tarja Wishpäck, syntynyt 29.helmikuuta 1972 ja mahdollisille uusille adoptiolapsille.

2 § Minun, Luciano Swanovskin jemmatilin varat on säätiöitävä ja säätiön on huolehdittava, että jokaisella peruukin omistajalla on oltava haluamansa värinen tushikynä. Säätiötä ei saa lopettaa, myydä ja sen hallinnan on pysyttävä ikuisuudesta toiseen Swanovskien suvulla.

Selitys pykälälle 2: elämässä tilanteet vaihtelevat. Välillä harmittaa, ottaa hiuksiin, nyppii ja tekisi mieli sanoa sarvipään erinimiä, tai jotain muuta. Toivomukseni on, että jokaisella hiusproteesini omistajalla on aina tushikynä ja kun harmittaa, hän värjää sopivan määrän proteesin hiuksia hius kerrallaan niin kauan, että suuttumuksen höyry haihtuu omistajan omista hiuksista. Jos henkilö on alaikäinen, hänen holhoojansa määrää kuinka monta hiusta on värjättävä ja kuinka pian värjäys on suoritettava. Näin minimoidaan perheissä mahdollisesti puhkeavien kriisien seuraukset.

Tällaisen testamentin Luciano sai aikaiseksi. Häneltä pääsi syvä huokaus, johon sisältyi hieman väsymystä, onnea ja uteliasta tulevaisuuden odotusta.

Kamreerin kaksikymppinen

Suuresti kunnioitettu Ison Pankin Pääkonttori,

olen pieni Tupakeittiö Savosta. En ole ennen kirjoittanut mitään yhdenkään pankin pääkonttorille. Enkä kirjoita nytkään itse. Minä vain sanelen ja kirjurini, Omituinen Mies, kirjoittaa. En ole ihan varma kirjoittaako hän juuri niin kuin haluan. On ikävää, kun ei itse osaa kirjoittaa. Seinäni ovat vanhat hirsiseinät, mutta eivät lahot. Kuulen hyvin mitä meillä keskustellaan. Aina en kyllä muista kaikkia keskusteluja, koska olen vanha. Ainakin kaksisataakolmekymmentä vuotta ja kaksi senttiä vanha.

Eräänä päivänä Omituisen Miehen luona kävi hänen kaverinsa Kamreeri. Minä en tiedä mikä kamreeri on, mutta Te varmasti tiedätte. Tehän tiedätte remburssit, konkurssit, diskurssit ja pörssikeitonkin. Minä en tiedä, koska olen vanha ja oppimaton. No, Kamreeri ja Omituinen Mies istuivat pöydän ääressä. Joivat kahvia ja laittoivat kahvin sekaan plöröjä. Jotkut sanovat plöröjä tuutingeiksi. En kyllä tiedä mitä nekään ovat, mutta te varmaankin tiedätte.

Kamreeri oli kiihtynyt ja sanoi:

– Mun tililtäni on viety kakskymmentä euroa jälkiä jättämättä!
– Kuinka niin?
– No, kun kirjanpitoni mukaan tililläni pitäisi olla sen verran enemmän. Pankki väittää, että siellä on sen verran vähemmän.
– No, eiköhän se ole sun oma virheesi. Ei pankit tee virheitä, rauhoitteli Omituinen Mies.

Kamreeri intti vastaan ja alkoi kiihtyä.

– Kyllä ne vaan pankitkin voivat virheitä tehdä, kivahti Kamreeri.
– No, voi toki. On se kuitenkin hyvin harvinaista. Oothan sä ennenkin huomannut, että omassa kirjanpidossasi on ollut virhe, sanoi Omitunen Mies.
– Joo, joo, mutta nyt ei ole! Mä meen pankkiin valittamaan!
– Mee vaan, siellähän se selviää, sanoi Omituinen Mies.

Niinpä Kamreeri käveli pankkiin. Kertoi asiansa ystävälliselle naisvirkailijalle. Virkailija ilmoitti asian eteenpäin, kehotti istumaan ja odottamaan. Oli mukava istua tyylikkäässä, mutta melkein autiossa pankkikonttorissa. Eipä sieltä juttuseuraa saanut, kun aika lähellä istui vain yksi asiakas, joka haettiin hyvin pian asioitaan hoitamaan. Ei ehditty edes päivää sanoa.

Nuori Asiakaspalveluhenkilö tuli pyytämään Kamreerin kopperoonsa. Kamreeri kertoi asiansa ja Asiakaspalveluhenkilö tarkisti tietokoneella tilanteen.

– Kyllä pankin saldo pitää paikkansa. Olisikohan teidän kirjanpidossanne virhe?
– Ei, ei siinä voi olla virhettä. Olen käyttänyt samaa Excel taulukkoa jo vuosia. Ei siinä voi olla virhettä, intti Kamreeri.

Tässä vaiheessa Kamreerin, yleensä alhainen, verenpaine alkoi nousta, kun keskustelussa ei päästy eteenpäin. Se meni lopulta juupas, eipäs asteelle.

Lopulta Kamreeri totesi:

– Tässähän on nyt luottamuspula. Voinko keskustella esimiehesi kanssa?
– Toki, sanoi asiakaspalvelija, ja soitti esimiehelleen.

Esimies saapui. Hän oli suurikokoisempi henkilö, kuin Asiakaspalveluhenkilö.

Ai niin, ei olisi pitänyt sanoa, että Esimies saapui. Olisi pitänyt kirjoittaa Esihenkilö. Esihenkilö oli kuitenkin näkö- ja kuulohavaintoon perustuen ihan oikeasti mies. Sukupuoltahan ei saisi sanoa. Se ei ole tasa-arvoista. Vaikka ihminen näyttäisi olevan mies, häneltä täytyy kysyä ensin ”Saako teitä sanoa mieheksi?”. Ihmisenhän pitää nykytrendin mukaan itse saada päättää kumpaa sukupuolta haluaa olla, olivatpa biologiset tosiasiat mitä vaan. On kuulemma vahingollista kutsua poikia pojiksi ja tyttöjä tytöiksi kouluissakin.

(Kirjurin kommentti: Nyt se Tupakeittiö horisee, mutta kun lupasin kirjoittaa, niin kirjoitan mitä kuulen.)

Hihi! Taas harhauduin aiheesta. Me vanhat Tupakeittiöt olemme vähän höpsähtäneitä. Yrittäkää kestää. Siis, takaisin asiaan.

Ison Pankin konttori Savossa. Kamreerin kirjanpidon mukaan pankki on hävittänyt jälkiä jättämättä kaksikymppiä hänen tililtään. Luottamuspula vallitsi Kamreerin taholta pankkia kohtaan.

Esihenkilö saapui ja lyhyen keskustelun perusteella lupasi, että pankki siirtää Kamreerin tilille sen mahdollisesti kadonneen summan.

– EI! EI Se käy, sanoi Kamreeri, ei tämä ole rahasta kiinni. Haluan, että asia selvitetään.
Minun täytyy voida luottaa pankkiini.

Ystävällinen Esihenkilö kuunteli kärsivällisesti Kamreerin vuodatusta ja todisteluja siitä, että hänen tilikirjanpitonsa on varmasti oikein. Aikaa kului ja Esihenkilö yritti uudestaan tarjota sitä Kamreerin mielestä kateissa olevaa summaa siirrettäväksi Kamreerin käyttelytilille. Ei! Ja vielä kerran ei! Kamreeri ei suostunut. Lopuksi Kamreeri kätteli Esihenkilön ja kiitti tähän astisesta pankkisuhteesta ja uhkasi, että pankkisuhde päättyy kahden viikon kuluttua ellei asiaan tule selvyyttä.

Kamreeri poistui hieman kiihtymyksestä punaisena pankista. Käveli kotiin ja alkoi vielä kerran tutkia omaa kirjanpitoaan. Tuntien uurastuksen jälkeen virhe löytyi. Kamreeria hävetti. Hävetys lisääntyi muutaman päivän päästä, kun hän huomasi Ison Pankin siirtäneen Esihenkilön lupaaman kaksikymppisen Kamreerin tilille. Niinpä Kamreeri laittoi viestin Isoon Pankkiin ja pyysi ystävällisesti ottamaan luulotautipalkkioksi nimeämänsä kaksikymppisen pois tililtään.
Sen pankki teki.

Nyt Kamreeri luottaa taas pankkiinsa. Itseluottamus kyllä sai kolhun tästä episodista.

Sieti saadakin.

Lempi ja Prinssi

Kuu on kiertänyt maata monta kertaa sen jälkeen, kun viimeksi saitte kuulla Untamo Hylkiöstä. Paljon on tapahtunut, mutta nyt kurnii nälkä. Herra Hylkiön vatsassa, siis. Ei tullut Finlandia-palkintoa tänäkään vuonna. Ei päässyt edes ehdokkaaksi runoilija Untamo Hylkiö. Pitää yrittää saada aikaiseksi runo Suomen Seminologiyhdistyksen jäsenlehden (”Spruutta”) joululehteen.

Herra Hylkiö istuu paperinkeräysbungalowissaan. Ulkona sataa. Sade ropisee bungalowin lasikuitukattoon. Kynä on kädessä. Paperia alla ja jalkojen päällä lämmittämässä. Valona kadulta löytynyt ehjä ledilamppu. Inspiraatiota vaan tarvitsisi! Huokaus. Nälkä kurnii! Lihapiirakka ja kuuma kahvi maksavat! Tule jo Inspiratus Wirus! Ja tulihan se. Inspiraatio.

Lempi, ah, ihana Lempi,
sinut niityllä Prinssi näki,
koivikossa kukkui käki.

Näki Prinssin Lempi,
ujoili ja empi,
katseensa maahan loi,
rinnassa jo kevään koi.

Amor katsoi Prinssiä vahvaa, komeaa, kopeaa,
Nyt tarvitaan liikettä nopeaa!
Otti nuolen, latasi jousen,
tähtäsi, laukaisi kohti Prinssin rintaa.
Osui! Rakkaus roihahteli pitkin Prinssin pintaa,

Prinssikö empi?

Ei! Sen huomasi Lempi!

(Latojan huomautus: Lempi on Spruutta-lehden päätoimittajan omistama ayrshire-lehmä ja Prinssi maankuulu siitossonni.)

Tyytyväinen huokaus pääsi runoilijaharjoittelija Untamo Hylkiön suusta: kerrankin runo on ajoissa. Täytyy muistaa postittaa se huomenna. Jospa päätoimittaja maksaisi förskottia, niin voisi ostaa leipomon myymälästä lihapiirakan. Herra Hylkiö huokaisi uudestaan. Raotti bungalowinsa kattoluukkua, antoi sadepisaroiden tippua kasvoilleen. Katsoi oikealle yläviistoon, huokaisi ja sanoi:

– Kiitos, kun Sinä pidät huolen meistä runoilijoistakin.

 

alkuperäinen pakina kirjoitettu joulukuussa 2006

En tunnusta

Helmikuun helteet ovat tulleet, sanotaan. Yleensä se tarkoittaa yli kahdenkymmenen asteen pakkasia, mutta ei tänä vuonna. On ollut pakkastakin, mutta ei paljoa. Onkohan Yläkerran Isäntä ajatellut, että nyt täällä, missä asuvat työtön, tangolaulua edelleen opiskeleva Luciano Swanovski

vaimonsa Petulian kanssa eivät tarvitse kovaa pakkasta. Heillä on näet muutto meneillään. Muuttavat suurempaan kaupunkiin. Petulia halusi keskustaan, mutta Luciano saman kaupungin siihen osaan, jossa on vähemmän kauppoja. Ei Luciano kauppoja väheksy. Täytyy niitä olla. Muutenhan mustikatkin pitäisi käydä itse poimimassa metsästä. Kaupoista saa mustikoita, mansikoita, omenia ynnä muuta, ynnä muuta. Ja muuttolaatikoita. Siitä on Petulia muistanut huomauttaa monta kertaa päivässä. 

–          Laatikoita! Laatikoita pitää hakea joka päivä! Muuten ei tule mitään!

–          Niin, sanoi Luciano hajamielisesti, laatikoitahan tarvitaan, milloinkahan saadaan seuraavan 

       kerran silakkalaatikkoa? 

Kuljetusliike Savon Shipperiltä on tilattu muuttokuljetus. Toimelias Petulia sen teki ja tilasi samalla yhteisestä sopimuksesta laatikoitakin Savon Shipperiltä. Ne vaan jäivät hakematta, kun uudessa kotikaupungissa käytiin. Sitten Petulialle tuli mieleen, ettei niitä ehkä tarvitakaan. Hän ehdotti Lucianolle, ettei haetakaan niitä. Haku maksaa ja vuokralaatikot ne vasta maksavatkin. 

(Maksalaatikkokin maksaa, ajatteli herra Swanovski.). 

Asiasta keskusteltiin. Isoilla kirjaimilla. Lucianostahan ei mielipidettä saa puristamallakaan, ajatteli Petulia kiukuissaan. Lopulta Petulia kyllästyi Lucianon päättämättömyyteen ja kirjoitti omakätisesti

ruutupaperille tekstin:  

”Luciano Swanovski on päättänyt, että Petulia Swanovski saa peruuttaa laatikoiden tilauksen Kuljetusliike Shipperiltä.”  

–          Kirjoita tuohon nimesi alle, että on todiste, mitä olet päättänyt, sanoi Petulia ja tyrkkäsi paperin Lucianon eteen.  

Nyt Lucianolle iski temporalis scene risus (naurukohtaus). Hänen vatsansa alkoi hytkyä, hekotusta ja hörötystä tuli suusta ulos, vaikka Luciano yritti olla vakava. Petulia katsoi murhaavasti Lucianoon ja vaatimalla vaati:  

–          KIRJOITA! KIRJOITA NIMI ALLE TUOHON! NYT HETI!  

Vihdoin Luciano otti kynään käteensä ja tekstasi Petulian sormen osoittamaan kohtaan huolellisesti: 

             EN TUNNUSTA

Näkymätöntä höyryä nousi Petulian korvista. Hän sieppasi kirjoittamansa paperin, repi sen, soitti Kuljetusliike Savon Shipperille ja peruutti laatikoiden tilauksen.

Muuttaminen on kivaa ja jopa hauskaa, eikö olekin?

 

 

 

Kärsimistä

Tangolaulua edelleen opiskeleva, entinen oopperalaulaja, Luciano Swanovski istuu ja miettii menneitä. Uudenvuoden aattoiltana on hyvä miettiä menneitä ja jos aikaa jää, voi jonkun ajatuksen suunnata tulevaisuuteenkin. Hänen rakas vaimonsa, Petulia, istuu ja ratkoo ristisanatehtäviä. Tunnelma on leppoisa.

–          Kulta, anteeksi, että häiritsen, sanoo Luciano, muistatko, kun oltiin Tapanintansseissa joskus kauan, kauan sitten?

–          Muistan. Mitä siitä?

–          Sinun jalkasi liikkuivat kahdeksasosanuottien mukaan ja minun neljäsosanuottien mukaan.

–          Niin. Entä sitten?

–          Luulenpa, että nyt minun jalkani liikkuvat puolinuottien tahdissa ja sinun neljäsosanuottien tahdissa.

–          Minä keskityn nyt tähän ristisanatehtävään, sanoi Petulia mietteliäänä.

Luciano muisteli yhteisiä tanssiaisreissuja. Oli niitä muitakin, kuin ne Tapanintanssit. Muistot alkavat haalistua ja parhaiten mieleen palautuvat ne, joista on joitain valokuvia, tai kirjoitettuja muistoja. Joku entisajan viisas on sanonut ”Verba volant, scripta manent”. Sanat lentävät, kirjoitukset pysyvät. Pitääkö se vieläkin paikkansa? Voi pitääkin. Tosin nykyään kirjoitetaan paljon enemmän ja vaikuttaa siltä, että kirjoituksetkin lentävät. Suuri osa niistä katoaa jonnekin pilveen, tai bittiavaruuteen.

–          Auttaisitko minua, kysyy Petulia.

–          Toki, jos pystyn. En kyllä ole hyvä ristisanatehtävien ratkomisessa. En tiedä tämän ajan viihdemaailman kuuluisuuksien nimiäkään, kuin muutaman.

–          Ei tässä ole kyse siitä, sanoo Petulia, näyttää ristisanatehtävä lehden sivua, osoittaa kuvaa, jossa on epämääräisen muotoinen ympyrä ja kaksi reikää ja kysyy:

–          Mikä tuo on?

–          Hm…olisko taiteilijan muotoilema nappi, arvelee Luciano.

–          Ei ole, sanassa on yhdeksän kirjainta.

–          Entä pistorasia? Taiteilijan muotoilema pistorasia, kysyy Luciano.

–          Ei. Siinähän on kymmenen kirjainta.

–          Noi on ihan mahdottomia, noi ristisanatehtävät, toteaa Luciano.

Tässä vaiheessa Lucianoa alkaa laulattaa. Hän alkaa hyräillä hiljaa Liljankukka-tangon melodiaa. Ei minusta taida koskaan tulla tango-laulajaa, miettii Luciano. Tangolaulajalla pitää olla tuuhea tukka, ei saa olla partaa ja äänen pitää soida kuin puisen bassoklarinetin.

–          Eksä voi auttaa!? Mä en millään keksi mikä toi on, puuskahtaa Petulia.

–          Anna mä katson sitä uudelleen.

Luciano katsoo, miettii, haroo partaansa ja miettii taas. Sitten hänen silmänsä kirkastuvat.

–          Kokeile olisko se siankärsä?

Petulia kokeilee. Lyijykynällä tietysti, että voi korjata.

–          Kiitos, kulta! Se sopi, huudahti Petulia ja kirjoitti sanan oikeaan kohtaan ristisanatehtävää.

Tämän jälkeen Swanovskin pariskunta suoritti salaisen rituaalinsa, jota he kutsuvat toistensa kärsimiseksi. He hieroivat neniään vastakkain. Toki siat pystyvät kärsimään konkreettisemmin, niillä kun on ihan oikeat kärsät. Elefantit suorittavat kärsimisen esteettisemmin, ne kun pystyvät kietomaan kärsänsä toisen kärsän ympärille. Se on kaunista kärsimistä.

Kärsikäämme toisiamme ensi vuonnakin!

 

kirjoitettu 31.12.2016

 

Tapanintansseissa

Niin siinä sitten kävi: Luciano Swanovskin ura tupakkatehtaan pätkätyöläisenä loppui lyhyeen. Ei. Ei valvoja häntä yllättänyt nukkumasta valvomossa, vaan tupakkatehdas lopetti toimintansa. Kauppa oli käynyt hyvin ja kysyntä oli riittävä. Valtiovalta oli suuressa viisaudessaan mätkäissyt sellaiset haitta- ynnä muut verot, että tupakkatehtaan voitosta ei jäänyt riittävästi jaettavaa osakkeenomistajille, johtajille ja työläisille. Kaiken kaikkiaan lopetus taisi olla onni niille tupakan orjille, jotka käyttivät juuri niitä merkkejä, joita herra Swanovskin työnantaja tuotti. He näet lopettivat tupakoinnin kokonaan.

Siis, herra Swanovski on jälleen työtön ja etsii päätyönään työtä. Päätoimensa ohella hän opiskelee edelleen tangolaulua. Hän on päässyt opinnoissaan eteenpäin niin, että on alkanut perehtyä tangolaulun argentiinalaiseen lajiin. Vapaa-aikoinaan hän käy rakkaan vaimonsa, Petulian, kanssa tanssahtelemassa. Jokunen ikuisuus sitten he kävivät kunnollisessa paikassa, jossa sai harrastaa myös pystypainia, niinkuin jotkut irvileuat tanssia kutsuvat.

Älkää kertoko kummankaan seurakuntalaisille, että he noin tekivät. Joidenkin mielestä tanssi on syntiä. Kunnollisen uskonnollisaktivistin tulisi viettää lähes kaikki vapaa-aikansa nenä kiinni maailman eniten myydyssä kirjassa, jota myös Bibliaksi kutsutaan, tai vähintäänkin luettelemassa kaikki tietämänsä ongelmat Ylimmäisessä Taivaassa asuvalla Hallitsijalle. Hyvä lukija, kunnioittakaamme sellaistenkin kansalaisten vakaumusta, joiden mielestä tanssi on syntiä ja ainoastaan rukous ja pyhien kirjoituksen lukeminen ei sitä ole.

Avatkaapas sielunne silmät: siisti sali, pöytiä, kaksi tanssilattiaa, jonka yläpuolella keinotekoinen tähtitaivas. Miespuolinen soitinkvartetti Justiina esiintymislavalla. Musiikki humppa. Tempo allegro, allegretto, crescendo temporalis. Tanssilattialla runsaasti eri-ikäisiä tanssin harrastajia. Joukossa Swanovskin pariskunta. Petulian jalat käyvät musiikkikappaleen tiheimmän tahtilajin mukaan. Hän yrittää enemmän ja vähemmän hienovaraisesti ohjailla Luciano Swanovskia, joka liikkuu kuin öljytankkeri ahtojäissä. Hiki alkaa helmeillä Petulian otsalla. Kasvoilla ollut hymy alkaa hyytyä.

Herra Lucianoa hengästyttää, hiottaa ja harmittaa.

–          Tanssi nyt kunnolla, kuiskaa Petulia.

–          Tää on sitä tikutustanssia, jota mä en osaa, vastaa Luciano, enkä edes halua osata.

–          Mä en nauti tästä, suihkaisee Petulia hampaidensa välistä.

–          Tää on se meidän tuttu ongelmamme. Sun jalkas liikkuu kuudestoistaosanuottien mukaan ja mun neljäsosanuottien mukaan.

Petulia yrittää sitkeästi jatkaa samaan tahtiin ja koittaa ohjata Lucianoa haluamaansa suuntaan. Oletteko koskaan yrittäneet kääntää öljytankkeria ahtojäissä? Ai, ettekö? Emme mekään, mutta varmaa on, että se ei ole helppoa. Pitää olla runsaasti kokemusta ennenkuin se onnistuu. Suhteellisen pian Petulia luovuttaa ja alkaa liikkua hitaammin. Ei sano mitään, mutta Luciano kyllä huomaa, että Petuliaa harmittaa. Luciano yrittää varovaisesti saada Petuliaa liikkumaan neljäsosatahtien mukaan letkeän rytmikkäästi. Ei. Ei ja vielä ei. Suuttunut on. Petulia. Tanssii kuin tahdoton, mutta lämmin kapakala. Sivulliset tuskin huomaavat mitään erikoista. Petulia katselee ympärilleen, ei vahingossakaan Lucianon silmiin. Tanssi päättyy. Kävellään takaisin pöytään jäätävän hiljaisuuden vallitessa.

Pöydässä odotti nuoripari Fågelsson. Herra Henrik Fågelsson on hyvin menestyvä myyntijohtaja ja se näkyy hänen asusteistaankin: tehdasmaisesti kulutetut maanviljelyshousut eli farkut ja musta muotipaita. Rouva Frida Fågelsson on ulkonäöltään sopiva vaikka missikilpailuihin, ainakin herra Fågelssonin ja monen muunkin, mielestä. Herra Fågelssonin on vaikea irrottaa hetkeksikään katsettaan Fridasta. Rakastavaiset tuskin näkevät mitä ympärillä tapahtuu. He näkevät vain toisensa. Sellaista se rakkaus teettää.

Pöydässä keskustellaan, tai enimmäkseen Henrik Fågelsson ja Petulia Swanovski keskustelevat. Petulia kun on Henrikin äiti. Sitäpaitsi herra Fågelssonia ei voi sanoa parhaalla tahdollaankaan harvapuheiseksi. Jos hän kävisi Hämeessä keskustelemassa jonkin hämäläishenkilön kanssa, kävisi todennäköisesti niin, että hämäläishenkilö ilmoittautuisi keskustelun jälkeen mitä pikimmin  hiljaisuuden retriittiin, jossa puhuminen on kiellettyä kaikilta osanottajilta. Herra Fågelsson on kyllä harkitseva, menestyvä, mutta kovin puhelias. Toisinaan olisi parempi puhua vähemmän ja tehdä enemmän. Totuuksien etsinnässä hän on lannistumaton, mutta ei aina muista sitä, että meille ihmisille ei ole annettu kaikista asioista tietoomme ehdotonta totuutta. Molemmat pariskunnat ovat kyllä hyvin tietoisia siitä, että on olemassa henkilö, joka on sanonut itsestään:”Minä olen tie, totuus ja elämä.”

Tanssit jatkuivat. Justiina orkesteri – jossa muuten ei ole yhtään naispuolista jäsentä – meni tauolle, jolloin salissa soi säilykemusiikki. Tauon aikana saatiin ihailla yhden pariskunnan soolotanssiesitystä, joka käsitti lähinnä pyöritystä myötä- ja vastapäivään. Ilmeisesti molempia pyörimissuuntia oli sopivassa suhteessa toisiinsa, koska kumpikaan ei horjunut, eikä kaatunut.

Swanovskin pariskunta tanssi tangoa, josta siitäkään ei Petulia erityisemmin pitänyt. Lähti kuitenkin uhrautuvaisesti tanssimaan miehensä pyynnöstä. Luciano Swanovski olisi halunnut tanssia pitkin hiihtoaskelin, äkillisin pysähdyksin ja argentiinalaisin taivutuksin. Se ei soveltunut Petulialle. Petulia halusi tanssia sovinnaisesti, ei huomiota herättävästi. Onko Lucianolla ylikorostunut esiintymisvietti tanssilattialla? Jos on, onko se vakavakin psyykkinen sairaus? Olemme jostain lukeneet, että ylikorostuneen esiintymisvietin latinalainen nimi on Overmagnum Estradacae Desirum.

Niin ilta kului. Rupatellen, tanssien ja virvoitusjuomia nauttien. Luciano Swanovski odotti orkesterin soittavan rokkia ja tulihan sitä vihdoin. Se oli kunnollista, melodista Bill Haleyn rokkia. Niinpä herra Swanovski innostui hyppimään ja hypähtelemään. Monien katsojien mielestä hän kyllä muistutti ikääntynyttä, mutta energistä sirkusnorsua vartalonsa ja nenänsä puolesta. Petulia Swanovski tanssi siististi, siveästi ja erinomaisen hallituin rokkiaskelin, toisin kuin miehensä. Lucianon tyylilajeina oli polvien heilutus samalla kyykkyyn laskeutuen ja sitten ylös hypähtäminen. Rokki raikasi,  hiki virtasi ja herra Swanovski nautti. Kyllä elämä on parasta huumetta!

–          Eiköhän nyt olla kulutettu tämän päivän jouluruokien antama energia, hän kysyi Petulialta.

–          Ollaan varmaan.

Herra Swanovski suunnitteli ottavansa rokin loppuhuipennuksena vielä yhden hypähdyksen kyykystä viimeisillä tahdeilla, mutta kuinkas kävikään? Arvaatte varmaan? Kävi niinkuin taitoluistelijalle kolmoisschalkowin päätteeksi. Tuloksena oli pyllähdys. Siinä herra Swanowski istui nolona tanssilattialla. Kukaan ei taputtanut, eikä tainnut edes kauhistellakaan. Ei muuta kuin äkkiä ylös ja tyynesti, vakain askelin takaisin pöytään istumaan.

Ei pitäisi yrittää liikaa, eihän?

 

 

Pakina kirjoitettu vuonna 2005 joulun jälkeen. Uudistettu helmikuussa 2014. Yksi kirjoitusvirhe korjattu 27.12.16.