Lempi ja Prinssi

Kuu on kiertänyt maata monta kertaa sen jälkeen, kun viimeksi saitte kuulla Untamo Hylkiöstä. Paljon on tapahtunut, mutta nyt kurnii nälkä. Herra Hylkiön vatsassa, siis. Ei tullut Finlandia-palkintoa tänäkään vuonna. Ei päässyt edes ehdokkaaksi runoilija Untamo Hylkiö. Pitää yrittää saada aikaiseksi runo Suomen Seminologiyhdistyksen jäsenlehden (”Spruutta”) joululehteen.

Herra Hylkiö istuu paperinkeräysbungalowissaan. Ulkona sataa. Sade ropisee bungalowin lasikuitukattoon. Kynä on kädessä. Paperia alla ja jalkojen päällä lämmittämässä. Valona kadulta löytynyt ehjä ledilamppu. Inspiraatiota vaan tarvitsisi! Huokaus. Nälkä kurnii! Lihapiirakka ja kuuma kahvi maksavat! Tule jo Inspiratus Wirus! Ja tulihan se. Inspiraatio.

Lempi, ah, ihana Lempi,
sinut niityllä Prinssi näki,
koivikossa kukkui käki.

Näki Prinssin Lempi,
ujoili ja empi,
katseensa maahan loi,
rinnassa jo kevään koi.

Amor katsoi Prinssiä vahvaa, komeaa, kopeaa,
Nyt tarvitaan liikettä nopeaa!
Otti nuolen, latasi jousen,
tähtäsi, laukaisi kohti Prinssin rintaa.
Osui! Rakkaus roihahteli pitkin Prinssin pintaa,

Prinssikö empi?

Ei! Sen huomasi Lempi!

(Latojan huomautus: Lempi on Spruutta-lehden päätoimittajan omistama ayrshire-lehmä ja Prinssi maankuulu siitossonni.)

Tyytyväinen huokaus pääsi runoilijaharjoittelija Untamo Hylkiön suusta: kerrankin runo on ajoissa. Täytyy muistaa postittaa se huomenna. Jospa päätoimittaja maksaisi förskottia, niin voisi ostaa leipomon myymälästä lihapiirakan. Herra Hylkiö huokaisi uudestaan. Raotti bungalowinsa kattoluukkua, antoi sadepisaroiden tippua kasvoilleen. Katsoi oikealle yläviistoon, huokaisi ja sanoi:

– Kiitos, kun Sinä pidät huolen meistä runoilijoistakin.

Wanha Käpy

 

alkuperäinen pakina kirjoitettu joulukuussa 2006

En tunnusta

Helmikuun helteet ovat tulleet, sanotaan. Yleensä se tarkoittaa yli kahdenkymmenen asteen pakkasia, mutta ei tänä vuonna. On ollut pakkastakin, mutta ei paljoa. Onkohan Yläkerran Isäntä ajatellut, että nyt täällä, missä asuvat työtön, tangolaulua edelleen opiskeleva Luciano Swanovski

vaimonsa Petulian kanssa eivät tarvitse kovaa pakkasta. Heillä on näet muutto meneillään. Muuttavat suurempaan kaupunkiin. Petulia halusi keskustaan, mutta Luciano saman kaupungin siihen osaan, jossa on vähemmän kauppoja. Ei Luciano kauppoja väheksy. Täytyy niitä olla. Muutenhan mustikatkin pitäisi käydä itse poimimassa metsästä. Kaupoista saa mustikoita, mansikoita, omenia ynnä muuta, ynnä muuta. Ja muuttolaatikoita. Siitä on Petulia muistanut huomauttaa monta kertaa päivässä. 

          Laatikoita! Laatikoita pitää hakea joka päivä! Muuten ei tule mitään!

          Niin, sanoi Luciano hajamielisesti, laatikoitahan tarvitaan, milloinkahan saadaan seuraavan 

       kerran silakkalaatikkoa? 

Kuljetusliike Savon Shipperiltä on tilattu muuttokuljetus. Toimelias Petulia sen teki ja tilasi samalla yhteisestä sopimuksesta laatikoitakin Savon Shipperiltä. Ne vaan jäivät hakematta, kun uudessa kotikaupungissa käytiin. Sitten Petulialle tuli mieleen, ettei niitä ehkä tarvitakaan. Hän ehdotti Lucianolle, ettei haetakaan niitä. Haku maksaa ja vuokralaatikot ne vasta maksavatkin. 

(Maksalaatikkokin maksaa, ajatteli herra Swanovski.). 

Asiasta keskusteltiin. Isoilla kirjaimilla. Lucianostahan ei mielipidettä saa puristamallakaan, ajatteli Petulia kiukuissaan. Lopulta Petulia kyllästyi Lucianon päättämättömyyteen ja kirjoitti omakätisesti

ruutupaperille tekstin:  

”Luciano Swanovski on päättänyt, että Petulia Swanovski saa peruuttaa laatikoiden tilauksen Kuljetusliike Shipperiltä.”  

          Kirjoita tuohon nimesi alle, että on todiste, mitä olet päättänyt, sanoi Petulia ja tyrkkäsi paperin Lucianon eteen.  

Nyt Lucianolle iski temporalis scene risus (naurukohtaus). Hänen vatsansa alkoi hytkyä, hekotusta ja hörötystä tuli suusta ulos, vaikka Luciano yritti olla vakava. Petulia katsoi murhaavasti Lucianoon ja vaatimalla vaati:  

          KIRJOITA! KIRJOITA NIMI ALLE TUOHON! NYT HETI!  

Vihdoin Luciano otti kynään käteensä ja tekstasi Petulian sormen osoittamaan kohtaan huolellisesti: 

             EN TUNNUSTA

Näkymätöntä höyryä nousi Petulian korvista. Hän sieppasi kirjoittamansa paperin, repi sen, soitti Kuljetusliike Savon Shipperille ja peruutti laatikoiden tilauksen.

Muuttaminen on kivaa ja jopa hauskaa, eikö olekin?

Wanha Käpy

 

 

 

Kärsimistä

Tangolaulua edelleen opiskeleva, entinen oopperalaulaja, Luciano Swanovski istuu ja miettii menneitä. Uudenvuoden aattoiltana on hyvä miettiä menneitä ja jos aikaa jää, voi jonkun ajatuksen suunnata tulevaisuuteenkin. Hänen rakas vaimonsa, Petulia, istuu ja ratkoo ristisanatehtäviä. Tunnelma on leppoisa.

–          Kulta, anteeksi, että häiritsen, sanoo Luciano, muistatko, kun oltiin Tapanintansseissa joskus kauan, kauan sitten?

–          Muistan. Mitä siitä?

–          Sinun jalkasi liikkuivat kahdeksasosanuottien mukaan ja minun neljäsosanuottien mukaan.

–          Niin. Entä sitten?

–          Luulenpa, että nyt minun jalkani liikkuvat puolinuottien tahdissa ja sinun neljäsosanuottien tahdissa.

–          Minä keskityn nyt tähän ristisanatehtävään, sanoi Petulia mietteliäänä.

Luciano muisteli yhteisiä tanssiaisreissuja. Oli niitä muitakin, kuin ne Tapanintanssit. Muistot alkavat haalistua ja parhaiten mieleen palautuvat ne, joista on joitain valokuvia, tai kirjoitettuja muistoja. Joku entisajan viisas on sanonut ”Verba volant, scripta manent”. Sanat lentävät, kirjoitukset pysyvät. Pitääkö se vieläkin paikkansa? Voi pitääkin. Tosin nykyään kirjoitetaan paljon enemmän ja vaikuttaa siltä, että kirjoituksetkin lentävät. Suuri osa niistä katoaa jonnekin pilveen, tai bittiavaruuteen.

–          Auttaisitko minua, kysyy Petulia.

–          Toki, jos pystyn. En kyllä ole hyvä ristisanatehtävien ratkomisessa. En tiedä tämän ajan viihdemaailman kuuluisuuksien nimiäkään, kuin muutaman.

–          Ei tässä ole kyse siitä, sanoo Petulia, näyttää ristisanatehtävä lehden sivua, osoittaa kuvaa, jossa on epämääräisen muotoinen ympyrä ja kaksi reikää ja kysyy:

–          Mikä tuo on?

–          Hm…olisko taiteilijan muotoilema nappi, arvelee Luciano.

–          Ei ole, sanassa on yhdeksän kirjainta.

–          Entä pistorasia? Taiteilijan muotoilema pistorasia, kysyy Luciano.

–          Ei. Siinähän on kymmenen kirjainta.

–          Noi on ihan mahdottomia, noi ristisanatehtävät, toteaa Luciano.

Tässä vaiheessa Lucianoa alkaa laulattaa. Hän alkaa hyräillä hiljaa Liljankukka-tangon melodiaa. Ei minusta taida koskaan tulla tango-laulajaa, miettii Luciano. Tangolaulajalla pitää olla tuuhea tukka, ei saa olla partaa ja äänen pitää soida kuin puisen bassoklarinetin.

–          Eksä voi auttaa!? Mä en millään keksi mikä toi on, puuskahtaa Petulia.

–          Anna mä katson sitä uudelleen.

Luciano katsoo, miettii, haroo partaansa ja miettii taas. Sitten hänen silmänsä kirkastuvat.

–          Kokeile olisko se siankärsä?

Petulia kokeilee. Lyijykynällä tietysti, että voi korjata.

–          Kiitos, kulta! Se sopi, huudahti Petulia ja kirjoitti sanan oikeaan kohtaan ristisanatehtävää.

Tämän jälkeen Swanovskin pariskunta suoritti salaisen rituaalinsa, jota he kutsuvat toistensa kärsimiseksi. He hieroivat neniään vastakkain. Toki siat pystyvät kärsimään konkreettisemmin, niillä kun on ihan oikeat kärsät. Elefantit suorittavat kärsimisen esteettisemmin, ne kun pystyvät kietomaan kärsänsä toisen kärsän ympärille. Se on kaunista kärsimistä.

Kärsikäämme toisiamme ensi vuonnakin!

Wanha Käpy

 

kirjoitettu 31.12.2016

 

Tapanintansseissa

Niin siinä sitten kävi: Luciano Swanovskin ura tupakkatehtaan pätkätyöläisenä loppui lyhyeen. Ei. Ei valvoja häntä yllättänyt nukkumasta valvomossa, vaan tupakkatehdas lopetti toimintansa. Kauppa oli käynyt hyvin ja kysyntä oli riittävä. Valtiovalta oli suuressa viisaudessaan mätkäissyt sellaiset haitta- ynnä muut verot, että tupakkatehtaan voitosta ei jäänyt riittävästi jaettavaa osakkeenomistajille, johtajille ja työläisille. Kaiken kaikkiaan lopetus taisi olla onni niille tupakan orjille, jotka käyttivät juuri niitä merkkejä, joita herra Swanovskin työnantaja tuotti. He näet lopettivat tupakoinnin kokonaan.

Siis, herra Swanovski on jälleen työtön ja etsii päätyönään työtä. Päätoimensa ohella hän opiskelee edelleen tangolaulua. Hän on päässyt opinnoissaan eteenpäin niin, että on alkanut perehtyä tangolaulun argentiinalaiseen lajiin. Vapaa-aikoinaan hän käy rakkaan vaimonsa, Petulian, kanssa tanssahtelemassa. Jokunen ikuisuus sitten he kävivät kunnollisessa paikassa, jossa sai harrastaa myös pystypainia, niinkuin jotkut irvileuat tanssia kutsuvat.

Älkää kertoko kummankaan seurakuntalaisille, että he noin tekivät. Joidenkin mielestä tanssi on syntiä. Kunnollisen uskonnollisaktivistin tulisi viettää lähes kaikki vapaa-aikansa nenä kiinni maailman eniten myydyssä kirjassa, jota myös Bibliaksi kutsutaan, tai vähintäänkin luettelemassa kaikki tietämänsä ongelmat Ylimmäisessä Taivaassa asuvalla Hallitsijalle. Hyvä lukija, kunnioittakaamme sellaistenkin kansalaisten vakaumusta, joiden mielestä tanssi on syntiä ja ainoastaan rukous ja pyhien kirjoituksen lukeminen ei sitä ole.

Avatkaapas sielunne silmät: siisti sali, pöytiä, kaksi tanssilattiaa, jonka yläpuolella keinotekoinen tähtitaivas. Miespuolinen soitinkvartetti Justiina esiintymislavalla. Musiikki humppa. Tempo allegro, allegretto, crescendo temporalis. Tanssilattialla runsaasti eri-ikäisiä tanssin harrastajia. Joukossa Swanovskin pariskunta. Petulian jalat käyvät musiikkikappaleen tiheimmän tahtilajin mukaan. Hän yrittää enemmän ja vähemmän hienovaraisesti ohjailla Luciano Swanovskia, joka liikkuu kuin öljytankkeri ahtojäissä. Hiki alkaa helmeillä Petulian otsalla. Kasvoilla ollut hymy alkaa hyytyä.

Herra Lucianoa hengästyttää, hiottaa ja harmittaa.

–          Tanssi nyt kunnolla, kuiskaa Petulia.

–          Tää on sitä tikutustanssia, jota mä en osaa, vastaa Luciano, enkä edes halua osata.

–          Mä en nauti tästä, suihkaisee Petulia hampaidensa välistä.

–          Tää on se meidän tuttu ongelmamme. Sun jalkas liikkuu kuudestoistaosanuottien mukaan ja mun neljäsosanuottien mukaan.

Petulia yrittää sitkeästi jatkaa samaan tahtiin ja koittaa ohjata Lucianoa haluamaansa suuntaan. Oletteko koskaan yrittäneet kääntää öljytankkeria ahtojäissä? Ai, ettekö? Emme mekään, mutta varmaa on, että se ei ole helppoa. Pitää olla runsaasti kokemusta ennenkuin se onnistuu. Suhteellisen pian Petulia luovuttaa ja alkaa liikkua hitaammin. Ei sano mitään, mutta Luciano kyllä huomaa, että Petuliaa harmittaa. Luciano yrittää varovaisesti saada Petuliaa liikkumaan neljäsosatahtien mukaan letkeän rytmikkäästi. Ei. Ei ja vielä ei. Suuttunut on. Petulia. Tanssii kuin tahdoton, mutta lämmin kapakala. Sivulliset tuskin huomaavat mitään erikoista. Petulia katselee ympärilleen, ei vahingossakaan Lucianon silmiin. Tanssi päättyy. Kävellään takaisin pöytään jäätävän hiljaisuuden vallitessa.

Pöydässä odotti nuoripari Fågelsson. Herra Henrik Fågelsson on hyvin menestyvä myyntijohtaja ja se näkyy hänen asusteistaankin: tehdasmaisesti kulutetut maanviljelyshousut eli farkut ja musta muotipaita. Rouva Frida Fågelsson on ulkonäöltään sopiva vaikka missikilpailuihin, ainakin herra Fågelssonin ja monen muunkin, mielestä. Herra Fågelssonin on vaikea irrottaa hetkeksikään katsettaan Fridasta. Rakastavaiset tuskin näkevät mitä ympärillä tapahtuu. He näkevät vain toisensa. Sellaista se rakkaus teettää.

Pöydässä keskustellaan, tai enimmäkseen Henrik Fågelsson ja Petulia Swanovski keskustelevat. Petulia kun on Henrikin äiti. Sitäpaitsi herra Fågelssonia ei voi sanoa parhaalla tahdollaankaan harvapuheiseksi. Jos hän kävisi Hämeessä keskustelemassa jonkin hämäläishenkilön kanssa, kävisi todennäköisesti niin, että hämäläishenkilö ilmoittautuisi keskustelun jälkeen mitä pikimmin  hiljaisuuden retriittiin, jossa puhuminen on kiellettyä kaikilta osanottajilta. Herra Fågelsson on kyllä harkitseva, menestyvä, mutta kovin puhelias. Toisinaan olisi parempi puhua vähemmän ja tehdä enemmän. Totuuksien etsinnässä hän on lannistumaton, mutta ei aina muista sitä, että meille ihmisille ei ole annettu kaikista asioista tietoomme ehdotonta totuutta. Molemmat pariskunnat ovat kyllä hyvin tietoisia siitä, että on olemassa henkilö, joka on sanonut itsestään:”Minä olen tie, totuus ja elämä.”

Tanssit jatkuivat. Justiina orkesteri – jossa muuten ei ole yhtään naispuolista jäsentä – meni tauolle, jolloin salissa soi säilykemusiikki. Tauon aikana saatiin ihailla yhden pariskunnan soolotanssiesitystä, joka käsitti lähinnä pyöritystä myötä- ja vastapäivään. Ilmeisesti molempia pyörimissuuntia oli sopivassa suhteessa toisiinsa, koska kumpikaan ei horjunut, eikä kaatunut.

Swanovskin pariskunta tanssi tangoa, josta siitäkään ei Petulia erityisemmin pitänyt. Lähti kuitenkin uhrautuvaisesti tanssimaan miehensä pyynnöstä. Luciano Swanovski olisi halunnut tanssia pitkin hiihtoaskelin, äkillisin pysähdyksin ja argentiinalaisin taivutuksin. Se ei soveltunut Petulialle. Petulia halusi tanssia sovinnaisesti, ei huomiota herättävästi. Onko Lucianolla ylikorostunut esiintymisvietti tanssilattialla? Jos on, onko se vakavakin psyykkinen sairaus? Olemme jostain lukeneet, että ylikorostuneen esiintymisvietin latinalainen nimi on Overmagnum Estradacae Desirum.

Niin ilta kului. Rupatellen, tanssien ja virvoitusjuomia nauttien. Luciano Swanovski odotti orkesterin soittavan rokkia ja tulihan sitä vihdoin. Se oli kunnollista, melodista Bill Haleyn rokkia. Niinpä herra Swanovski innostui hyppimään ja hypähtelemään. Monien katsojien mielestä hän kyllä muistutti ikääntynyttä, mutta energistä sirkusnorsua vartalonsa ja nenänsä puolesta. Petulia Swanovski tanssi siististi, siveästi ja erinomaisen hallituin rokkiaskelin, toisin kuin miehensä. Lucianon tyylilajeina oli polvien heilutus samalla kyykkyyn laskeutuen ja sitten ylös hypähtäminen. Rokki raikasi,  hiki virtasi ja herra Swanovski nautti. Kyllä elämä on parasta huumetta!

–          Eiköhän nyt olla kulutettu tämän päivän jouluruokien antama energia, hän kysyi Petulialta.

–          Ollaan varmaan.

Herra Swanovski suunnitteli ottavansa rokin loppuhuipennuksena vielä yhden hypähdyksen kyykystä viimeisillä tahdeilla, mutta kuinkas kävikään? Arvaatte varmaan? Kävi niinkuin taitoluistelijalle kolmoisschalkowin päätteeksi. Tuloksena oli pyllähdys. Siinä herra Swanowski istui nolona tanssilattialla. Kukaan ei taputtanut, eikä tainnut edes kauhistellakaan. Ei muuta kuin äkkiä ylös ja tyynesti, vakain askelin takaisin pöytään istumaan.

Ei pitäisi yrittää liikaa, eihän?

Wanha Käpy

 

 

Pakina kirjoitettu vuonna 2005 joulun jälkeen. Uudistettu helmikuussa 2014. Yksi kirjoitusvirhe korjattu 27.12.16.

 

 

 

E.O.P päivä

Allakassa on lähes jokaiselle päivälle ja viikolle teema. Tällä hetkellä on menossa leipäviikko. Leipäähän jokainen tarvitsee. Nyt ovat muutamat leipomot keksineet leivän, jossa on kuori ja sen sisällä isoja reikiä. Toki kuoren alla on hieman leipääkin muutenhan kuori hajoaisi helposti. Tämän uuden valmistustavan tarkoitus on tietenkin parantaa leipomon tuottavuutta. Taikinaahan kuluu vähemmän, kun kuoren alla on isoja reikiä. Paraneeko tuottavuus, sen aika näyttää. Pahaa pelkään, tuollaisia leipiä valmistaville leipomoille tulee ennen pitkää konkurssi.

Tämä päivä on erikoinen päivä, kun ei ole mitään teemaa juuri tälle päivälle. Teematon päivä ei ole mistään kotoisin, eihän? Nimeän tämän päivän ENNEN OLI PAREMMIN (E.O.P.)päiväksi. Eläköön entisaika!

Jos joku sanoo minulle tänään ”Ihana auringonpaiste!”, vastaan ”Niin, mutta eilen oli paremmin, eilen satoi.”. Voi olla, että joku jopa kehuu nykyistä hallitusta, silloin totean, että kyllä kaksikymmentäviisivuotta sitten vallassa ollut hallitus oli paljon parempi. Siis, aina kun joku sanoo jotain myönteistä tänään, vastaan, että ennen oli paremmin.

Näin vietetään oikeaoppisesti E.O.P. päivää.

Löytyykö ystävistäni taiteilijaa, joka tekisi hienon rintanapin, jossa lukee E.O.P. ? Voisimme perustaa aatteellisen yhdistyksen, jonka tarkoitus olisi joka vuosi tänä samaisena päivänä julistaa, että ennen oli kaikki paremmin?

Hyvää E.O.P. päivää sinulle!

Nimikirjoitus nro 1

 

Synnytys

Kunnianarvoitettu Presidentin Linna,

rohkenen kääntyä teidän puoleenne ja vuodattaa teille huoleni. Olen huolestunut. Kirjurini on kuriton ja laiska. Hän ei ole suostunut pitkään aikaan kiinnittämään minuun mitään huomiota. Olen huokaillut ihan hengästymiseen saakka, että mikä nyt on? Eikö kirjurini, Omituinen Mies, välitä minusta? Hän vain viettää aikaansa Makuuhuoneessa! Eikö se ole syntiä? Lojuu siellä päivät pitkät, vaikka hänen sievä, ahkera, kiltti, kultainen, siveä, kähärähiuksinen vaimonsa ahkeroi keittiössä ja joka huoneessa. Ellette muista, niin kerron hänen nimensä. Se on Brigitte. Tosin Omituinen mies sanoo häntä yleensä Punatukkaiseksi. Eilen Brigitte oli ruskeatukkainen, eli brunette. Ensi viikolla ehkä grenette, eli vihreätukkainen.Tänään en ole häntä vielä nähnyt. Hän nimittäin nukkuu hyvin ansaittuja kauneusuniaan.

Me tupakeittiöt olemme vähän hajamielisiä. Emme aina erota mikä on totta ja mikä valetta, mikä menneisyyttä, tulevaisuutta, tai tätä hetkeä. Joka tapauksessa katsokaapa sielunne silmin tänne. Pöydän ääressä istuvat Omituinen Mies, hänen vaimonsa Punatukkainen, poikansa PauliPertin ja vaimonsa SannaLiinan kanssa. Syödään puuroa, joka jonkun mielestä on hyvää ja jonkun toisen mielestä vähemmän hyvää. Makuasiat ovat makuasioita, joista saadaan keskustelua ja ihmettelyäkin aikaiseksi.

Omituinen Mies torkkuu kupillinen kuumaa kahvia nenän edessä. Muu seurue puhuu mitä puhuu. Uskokaa tai älkää, Omituinen Mies ajattelee: sotia, sairauksia, kairauksia  somea (sosiaalinen media), ja sotea (sosiaali ja terveys uudistus).  Sitten hänen ajatuksensa loikkasi lähes puoli vuosisataa taaksepäin.

Helsinki. Kätilöopisto. Synnytys käynnissä. Synnyttäjä, hikoilee, huokailee ja puhisee. Omituinen Mies on päästetty avustamaan vaimoaan synnytyksessä. Mutta mitä hän tekee? Keskustelee nätin nuoren Kätilöttären kanssa! Synnyttäjä vaikeroi:

–          Aii … hei …AUUTSH … minä …AUUH!

Omituinen Mies ja Kätilötär seisovat sängyn toisella puolella keskusteluun uppoutuneena.

–          Juu, kyllä mä sen Riston muistan, sanoo Omituinen Mies sille nuorelle ja kauniille kätilöneidille.

–          ai..AI… AIIIII ! kuuluu synnyttäjän sängystä.

Synnyttäjä puhisi ja kiristeli hampaitaan. ”Hitto! Flirttaileeks ne, vaikka mä oon synnyttämässä?”. Tätä hän ei sanonut ääneen. Tiukka oli tilanne, piti hengittää hyy hengitystä. ”Voi, kun tää loppuis!” ajatteli synnyttäjä ja jatkoi tärkeää tehtäväänsä.

–          No, ootteks te pitänyt jo luokkakokouksen, kysyy kätilötär.

–          Ei olla, mutta kyllä se suunnitteilla on. Mä käyn laittamassa ton happimaskin vaimolle,  hetki vaan.

Sillä aikaa, kun Omituinen Mies käy laittamassa happimaskin vaimonsa suulle ja silittää hänen päätään katsoo kätilöneiti ulos. Kaunis tämä lokakuinen perjantaipäivä. Aurinko paistaa.

–          Niin, mihinkäs me jäätiinkään, kysyi Omituinen Mies, ooks sä kuullut Siiristä? Sehän oli meidän luokalla.

Synnyttäjä puhisee. Kivusta ja kiukusta. EIKS NE HUOMAA, ETTÄ MÄ SYNNYTÄN!!??? Lapsi tulee justiinsa!

–          Joo. Siitä tuli lentoemo, sanoi Kätilötär.

–          Ohoh! En olis arvannut, eihän se mikään kaunotar ole, sanoi Omituinen Mies.

Kätilötär kääntyi synnyttäjän puoleen.

–          Rouva, muistakaa hengittää. Kyllä se hyvin menee.

Näin Kätilötär ja synnyttäjän aviomies jatkoivat keskustelua melkoisen tovin.Heidän keskusteluaan häiritsi synnyttäjän taholta kuuluneet voihkaisut ja kiljaisut. On se mukava tavata koulutoveri Kätilöopistolla.

No, kaikki hyvä loppuu aikanaan. Mukava koulutoverien tapaaminen päättyi reippaaseen rääkäisyyn. Synnyttäjän tuskatkin loppuivat: terve, kymmenen pisteen tyttö syntyi maailmaan. Suolaista vettä valui Omituisen Miehen ja hänen vaimonsa silmistä. Oi onnea! Lapsi on ihme!

No, se oli silloin se. Hypätäänpä sielujemme silmin tulevaisuuteen. Katsotaan vuoteen 2037 Valtuuttamamme yhteisten asioiden hoitajat Brysselissä ja Arkadianmäellä ovat päätyneet ratkaisuun, että Suomessa on niin vähän asukkaita ja tulevia synnyttäjiä, että tänne riittää tasan yksi synnytys sairaala. Se on sijoitettu kutakuinkin keskelle Suomea. Kuopiota parempaa paikkaa Suomen tulevalle ainoalle synnytyssairaalalle ei ole! Siis, uskokaa tai älkää, Kuopion Yliopistollista sairaalaa rakennetaan ainakin vuoteen 2037 saakka.

Hyvä SOTE! Halleluja EU!

Tupakeit

Kakkukeskustelu

Eräänä kesäisenä iltapäivänä herra Luciano Swanovski istui vaimonsa Petulian kanssa terassikahvilassa. Pariisissa. Kadun nimeä en muista, ja vaikka muistaisin, en osaisi sitä kirjoittaa, enkä varsinkaan lausua. Kahvilan nimestäkään en ole varma. Se saattoi olla Cote du Rhone, Beaujolais, Chateaubriand, Egri Bikaver, tai joku muu. Joka tapauksessa aurinko heloitti. Pariisilaiset viipottivat kuka minnekin patongit kainalossaan. Siinä meni jos minkä ikäistä, kokoista, väristä ja rotuista ihmistä. Meni siinä kadulla jokunen koirakin. Niillä ei ollut patonkia kainalossa. Useimmilla kieli roikkui suusta. Oli kuuma.

–          Millaisen kakun tekisin? En minä osaa tehdä kakkuja, sanoi rouva Petulia.

–          Osaathan. Yksikään tekemäsi kakku ei ole epäonnistunut, lohdutti herra Swanovski.

–          Onhan epäonnistunut. Sekin, joka oli lässähtänyt ja näytti siltä, jonka päälle sinä kerran istahdit.

Istahdinko? Mietti, herra Swanovski. Varmaan, kun kerran vaimo niin sanoo. Hänellä on parempi muisti kuin minulla. Vai oliko se sittenkin niin, että Petulia istahti itse sen kakun päälle? Parempi antaa asian olla, kuin alkaa kiistellä. Vaikka kyllä pieni kiista tekee välillä hyvää. Verenpaine nousee ja oikein virkistyy. Tuntee elävänsä, eikä mieti jokaista kolotusta, joita on milloin ukkovarpaassa, hiuksissa ja milloin missäkin.

Ihmisiä, siis pariisilaisia, menee kovaa vauhtia ohi. Heitä on mukava katsella. Osalla on aika vähän vaatteita yllään ja heistä useimmilla on tatuointeja. Joillain näkyy luonnollista ihoa erittäin vähän. Tatuoidut ihmiset tuovat mieleen mukiloidut, pahoinpidellyt ihmiset. Mustelmia joka puolella. Ihmisen luonnollinen ja terve iho on kaunis. Nykyajassa on monenlaisia muoteja. Ehkä yhä yleistyvä muoti on tatuoida, laittaa lävistyksiä, neuloja piikkejä ynnä muita ihoon, kieleen, huuliin ja kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin paikkoihin. Ihmiset eivät halua näyttää sellaiselta miksi heidät on luotu.

–          Sano nyt mitä minä laittaisin kakun päälle? kysyi Petulia.

–          Kermavaahtoa tietenkin, vastasi herra Swanovski.

–          Niin, mutta mitä muuta?

–          No, eiks liivatetta käytetä kakkujen päällä?

–          Ei liivatetta en laita! Siinä on jotain eläinperäistä, tokaisi Petulia hieman kiihtyen.

–          No, mitäs pahaa siinä on?

Ihmisvirta soljuu edelleen heidän edessään. Toisilla on kovempi kiire, kuin toisilla. Herrasväki Swanovski haukkaa välillä kruassäängiä (kirjoitetaan croissant) ja juo tilkkasen kahvia sirosta kupista. Petulia miettii kakun tekoa. Luciano Swanovski seuraa ohikulkijoita ja yrittää kuunnella kaukaa kuuluvaa pariisilaisen muusikon hanurin soittoa. Taitaa olla tuttu laulu. Mikähän se on? Liikenteen ja ihmisten aiheuttama melu melkein peittää sen.

–          Sano nyt mitä mä laitan sen kakun päälle? kivahtaa rouva Swanovski niin kovalla äänellä, että joku ohikulkija vilkaisee heitä.

–          Laita nonparelleja, ranskalaisia pastilleja, banaanin viipaleita, kurkun paloja, porkkana raastetta, ehdotti herra Swanovski kärsivällisyyttä teeskennellen.

–          En laita. Laitan suklaahilettä, vastasi rouva Petulia päättäväisesti.

Nyt alkoi molemmilta olla kahvi lopussa. Herra Swanovski mietti mielessään miksi Petulia kysyy neuvoja kakun teossa, kun neuvot eivät kelpaa. Eipä silti, kyllä suklaahile kakun päällä on ihan hyvää. Ei tästä kakkukeskustelusta kunnolla verenpaine noussut. Toivottavasti ensi kerralla keskustelun aihe on sytyttävämpi.

Lopuksi kerromme teille hyvät lukijat Luciano Swanovskin näkemän unen. Hän ei ole tätä kertonut vielä edes Petulialle. Unessa näkyi selvästi, että oli vuosi 2030. Luciano ja Petulia istuivat samassa katukahvilassa Pariisissa. Joivat kahvia, söivät kruassäängiä ja katselivat ihmisvilinää. Istuttuaan tunnin he näkivät YHDEN tatuoimattoman yli viisi vuotiaan pariisilaisen!

Eikä tästäkään voi olla varma, koska useimmat ohikulkijat olivat pukeutuneet kutakuinkin säädyllisesti.

Wanha Käpy