Tapanintansseissa

Niin siinä sitten kävi: Luciano Swanovskin ura tupakkatehtaan pätkätyöläisenä loppui lyhyeen. Ei. Ei valvoja häntä yllättänyt nukkumasta valvomossa, vaan tupakkatehdas lopetti toimintansa. Kauppa oli käynyt hyvin ja kysyntä oli riittävä. Valtiovalta oli suuressa viisaudessaan mätkäissyt sellaiset haitta- ynnä muut verot, että tupakkatehtaan voitosta ei jäänyt riittävästi jaettavaa osakkeenomistajille, johtajille ja työläisille. Kaiken kaikkiaan lopetus taisi olla onni niille tupakan orjille, jotka käyttivät juuri niitä merkkejä, joita herra Swanovskin työnantaja tuotti. He näet lopettivat tupakoinnin kokonaan.

Siis, herra Swanovski on jälleen työtön ja etsii päätyönään työtä. Päätoimensa ohella hän opiskelee edelleen tangolaulua. Hän on päässyt opinnoissaan eteenpäin niin, että on alkanut perehtyä tangolaulun argentiinalaiseen lajiin. Vapaa-aikoinaan hän käy rakkaan vaimonsa, Petulian, kanssa tanssahtelemassa. Jokunen ikuisuus sitten he kävivät kunnollisessa paikassa, jossa sai harrastaa myös pystypainia, niinkuin jotkut irvileuat tanssia kutsuvat.

Älkää kertoko kummankaan seurakuntalaisille, että he noin tekivät. Joidenkin mielestä tanssi on syntiä. Kunnollisen uskonnollisaktivistin tulisi viettää lähes kaikki vapaa-aikansa nenä kiinni maailman eniten myydyssä kirjassa, jota myös Bibliaksi kutsutaan, tai vähintäänkin luettelemassa kaikki tietämänsä ongelmat Ylimmäisessä Taivaassa asuvalla Hallitsijalle. Hyvä lukija, kunnioittakaamme sellaistenkin kansalaisten vakaumusta, joiden mielestä tanssi on syntiä ja ainoastaan rukous ja pyhien kirjoituksen lukeminen ei sitä ole.

Avatkaapas sielunne silmät: siisti sali, pöytiä, kaksi tanssilattiaa, jonka yläpuolella keinotekoinen tähtitaivas. Miespuolinen soitinkvartetti Justiina esiintymislavalla. Musiikki humppa. Tempo allegro, allegretto, crescendo temporalis. Tanssilattialla runsaasti eri-ikäisiä tanssin harrastajia. Joukossa Swanovskin pariskunta. Petulian jalat käyvät musiikkikappaleen tiheimmän tahtilajin mukaan. Hän yrittää enemmän ja vähemmän hienovaraisesti ohjailla Luciano Swanovskia, joka liikkuu kuin öljytankkeri ahtojäissä. Hiki alkaa helmeillä Petulian otsalla. Kasvoilla ollut hymy alkaa hyytyä.

Herra Lucianoa hengästyttää, hiottaa ja harmittaa.

–          Tanssi nyt kunnolla, kuiskaa Petulia.

–          Tää on sitä tikutustanssia, jota mä en osaa, vastaa Luciano, enkä edes halua osata.

–          Mä en nauti tästä, suihkaisee Petulia hampaidensa välistä.

–          Tää on se meidän tuttu ongelmamme. Sun jalkas liikkuu kuudestoistaosanuottien mukaan ja mun neljäsosanuottien mukaan.

Petulia yrittää sitkeästi jatkaa samaan tahtiin ja koittaa ohjata Lucianoa haluamaansa suuntaan. Oletteko koskaan yrittäneet kääntää öljytankkeria ahtojäissä? Ai, ettekö? Emme mekään, mutta varmaa on, että se ei ole helppoa. Pitää olla runsaasti kokemusta ennenkuin se onnistuu. Suhteellisen pian Petulia luovuttaa ja alkaa liikkua hitaammin. Ei sano mitään, mutta Luciano kyllä huomaa, että Petuliaa harmittaa. Luciano yrittää varovaisesti saada Petuliaa liikkumaan neljäsosatahtien mukaan letkeän rytmikkäästi. Ei. Ei ja vielä ei. Suuttunut on. Petulia. Tanssii kuin tahdoton, mutta lämmin kapakala. Sivulliset tuskin huomaavat mitään erikoista. Petulia katselee ympärilleen, ei vahingossakaan Lucianon silmiin. Tanssi päättyy. Kävellään takaisin pöytään jäätävän hiljaisuuden vallitessa.

Pöydässä odotti nuoripari Fågelsson. Herra Henrik Fågelsson on hyvin menestyvä myyntijohtaja ja se näkyy hänen asusteistaankin: tehdasmaisesti kulutetut maanviljelyshousut eli farkut ja musta muotipaita. Rouva Frida Fågelsson on ulkonäöltään sopiva vaikka missikilpailuihin, ainakin herra Fågelssonin ja monen muunkin, mielestä. Herra Fågelssonin on vaikea irrottaa hetkeksikään katsettaan Fridasta. Rakastavaiset tuskin näkevät mitä ympärillä tapahtuu. He näkevät vain toisensa. Sellaista se rakkaus teettää.

Pöydässä keskustellaan, tai enimmäkseen Henrik Fågelsson ja Petulia Swanovski keskustelevat. Petulia kun on Henrikin äiti. Sitäpaitsi herra Fågelssonia ei voi sanoa parhaalla tahdollaankaan harvapuheiseksi. Jos hän kävisi Hämeessä keskustelemassa jonkin hämäläishenkilön kanssa, kävisi todennäköisesti niin, että hämäläishenkilö ilmoittautuisi keskustelun jälkeen mitä pikimmin  hiljaisuuden retriittiin, jossa puhuminen on kiellettyä kaikilta osanottajilta. Herra Fågelsson on kyllä harkitseva, menestyvä, mutta kovin puhelias. Toisinaan olisi parempi puhua vähemmän ja tehdä enemmän. Totuuksien etsinnässä hän on lannistumaton, mutta ei aina muista sitä, että meille ihmisille ei ole annettu kaikista asioista tietoomme ehdotonta totuutta. Molemmat pariskunnat ovat kyllä hyvin tietoisia siitä, että on olemassa henkilö, joka on sanonut itsestään:”Minä olen tie, totuus ja elämä.”

Tanssit jatkuivat. Justiina orkesteri – jossa muuten ei ole yhtään naispuolista jäsentä – meni tauolle, jolloin salissa soi säilykemusiikki. Tauon aikana saatiin ihailla yhden pariskunnan soolotanssiesitystä, joka käsitti lähinnä pyöritystä myötä- ja vastapäivään. Ilmeisesti molempia pyörimissuuntia oli sopivassa suhteessa toisiinsa, koska kumpikaan ei horjunut, eikä kaatunut.

Swanovskin pariskunta tanssi tangoa, josta siitäkään ei Petulia erityisemmin pitänyt. Lähti kuitenkin uhrautuvaisesti tanssimaan miehensä pyynnöstä. Luciano Swanovski olisi halunnut tanssia pitkin hiihtoaskelin, äkillisin pysähdyksin ja argentiinalaisin taivutuksin. Se ei soveltunut Petulialle. Petulia halusi tanssia sovinnaisesti, ei huomiota herättävästi. Onko Lucianolla ylikorostunut esiintymisvietti tanssilattialla? Jos on, onko se vakavakin psyykkinen sairaus? Olemme jostain lukeneet, että ylikorostuneen esiintymisvietin latinalainen nimi on Overmagnum Estradacae Desirum.

Niin ilta kului. Rupatellen, tanssien ja virvoitusjuomia nauttien. Luciano Swanovski odotti orkesterin soittavan rokkia ja tulihan sitä vihdoin. Se oli kunnollista, melodista Bill Haleyn rokkia. Niinpä herra Swanovski innostui hyppimään ja hypähtelemään. Monien katsojien mielestä hän kyllä muistutti ikääntynyttä, mutta energistä sirkusnorsua vartalonsa ja nenänsä puolesta. Petulia Swanovski tanssi siististi, siveästi ja erinomaisen hallituin rokkiaskelin, toisin kuin miehensä. Lucianon tyylilajeina oli polvien heilutus samalla kyykkyyn laskeutuen ja sitten ylös hypähtäminen. Rokki raikasi,  hiki virtasi ja herra Swanovski nautti. Kyllä elämä on parasta huumetta!

–          Eiköhän nyt olla kulutettu tämän päivän jouluruokien antama energia, hän kysyi Petulialta.

–          Ollaan varmaan.

Herra Swanovski suunnitteli ottavansa rokin loppuhuipennuksena vielä yhden hypähdyksen kyykystä viimeisillä tahdeilla, mutta kuinkas kävikään? Arvaatte varmaan? Kävi niinkuin taitoluistelijalle kolmoisschalkowin päätteeksi. Tuloksena oli pyllähdys. Siinä herra Swanowski istui nolona tanssilattialla. Kukaan ei taputtanut, eikä tainnut edes kauhistellakaan. Ei muuta kuin äkkiä ylös ja tyynesti, vakain askelin takaisin pöytään istumaan.

Ei pitäisi yrittää liikaa, eihän?

Wanha Käpy

 

 

Pakina kirjoitettu vuonna 2005 joulun jälkeen. Uudistettu helmikuussa 2014. Yksi kirjoitusvirhe korjattu 27.12.16.

 

 

 

E.O.P päivä

Allakassa on lähes jokaiselle päivälle ja viikolle teema. Tällä hetkellä on menossa leipäviikko. Leipäähän jokainen tarvitsee. Nyt ovat muutamat leipomot keksineet leivän, jossa on kuori ja sen sisällä isoja reikiä. Toki kuoren alla on hieman leipääkin muutenhan kuori hajoaisi helposti. Tämän uuden valmistustavan tarkoitus on tietenkin parantaa leipomon tuottavuutta. Taikinaahan kuluu vähemmän, kun kuoren alla on isoja reikiä. Paraneeko tuottavuus, sen aika näyttää. Pahaa pelkään, tuollaisia leipiä valmistaville leipomoille tulee ennen pitkää konkurssi.

Tämä päivä on erikoinen päivä, kun ei ole mitään teemaa juuri tälle päivälle. Teematon päivä ei ole mistään kotoisin, eihän? Nimeän tämän päivän ENNEN OLI PAREMMIN (E.O.P.)päiväksi. Eläköön entisaika!

Jos joku sanoo minulle tänään ”Ihana auringonpaiste!”, vastaan ”Niin, mutta eilen oli paremmin, eilen satoi.”. Voi olla, että joku jopa kehuu nykyistä hallitusta, silloin totean, että kyllä kaksikymmentäviisivuotta sitten vallassa ollut hallitus oli paljon parempi. Siis, aina kun joku sanoo jotain myönteistä tänään, vastaan, että ennen oli paremmin.

Näin vietetään oikeaoppisesti E.O.P. päivää.

Löytyykö ystävistäni taiteilijaa, joka tekisi hienon rintanapin, jossa lukee E.O.P. ? Voisimme perustaa aatteellisen yhdistyksen, jonka tarkoitus olisi joka vuosi tänä samaisena päivänä julistaa, että ennen oli kaikki paremmin?

Hyvää E.O.P. päivää sinulle!

Nimikirjoitus nro 1

 

Synnytys

Kunnianarvoitettu Presidentin Linna,

rohkenen kääntyä teidän puoleenne ja vuodattaa teille huoleni. Olen huolestunut. Kirjurini on kuriton ja laiska. Hän ei ole suostunut pitkään aikaan kiinnittämään minuun mitään huomiota. Olen huokaillut ihan hengästymiseen saakka, että mikä nyt on? Eikö kirjurini, Omituinen Mies, välitä minusta? Hän vain viettää aikaansa Makuuhuoneessa! Eikö se ole syntiä? Lojuu siellä päivät pitkät, vaikka hänen sievä, ahkera, kiltti, kultainen, siveä, kähärähiuksinen vaimonsa ahkeroi keittiössä ja joka huoneessa. Ellette muista, niin kerron hänen nimensä. Se on Brigitte. Tosin Omituinen mies sanoo häntä yleensä Punatukkaiseksi. Eilen Brigitte oli ruskeatukkainen, eli brunette. Ensi viikolla ehkä grenette, eli vihreätukkainen.Tänään en ole häntä vielä nähnyt. Hän nimittäin nukkuu hyvin ansaittuja kauneusuniaan.

Me tupakeittiöt olemme vähän hajamielisiä. Emme aina erota mikä on totta ja mikä valetta, mikä menneisyyttä, tulevaisuutta, tai tätä hetkeä. Joka tapauksessa katsokaapa sielunne silmin tänne. Pöydän ääressä istuvat Omituinen Mies, hänen vaimonsa Punatukkainen, poikansa PauliPertin ja vaimonsa SannaLiinan kanssa. Syödään puuroa, joka jonkun mielestä on hyvää ja jonkun toisen mielestä vähemmän hyvää. Makuasiat ovat makuasioita, joista saadaan keskustelua ja ihmettelyäkin aikaiseksi.

Omituinen Mies torkkuu kupillinen kuumaa kahvia nenän edessä. Muu seurue puhuu mitä puhuu. Uskokaa tai älkää, Omituinen Mies ajattelee: sotia, sairauksia, kairauksia  somea (sosiaalinen media), ja sotea (sosiaali ja terveys uudistus).  Sitten hänen ajatuksensa loikkasi lähes puoli vuosisataa taaksepäin.

Helsinki. Kätilöopisto. Synnytys käynnissä. Synnyttäjä, hikoilee, huokailee ja puhisee. Omituinen Mies on päästetty avustamaan vaimoaan synnytyksessä. Mutta mitä hän tekee? Keskustelee nätin nuoren Kätilöttären kanssa! Synnyttäjä vaikeroi:

–          Aii … hei …AUUTSH … minä …AUUH!

Omituinen Mies ja Kätilötär seisovat sängyn toisella puolella keskusteluun uppoutuneena.

–          Juu, kyllä mä sen Riston muistan, sanoo Omituinen Mies sille nuorelle ja kauniille kätilöneidille.

–          ai..AI… AIIIII ! kuuluu synnyttäjän sängystä.

Synnyttäjä puhisi ja kiristeli hampaitaan. ”Hitto! Flirttaileeks ne, vaikka mä oon synnyttämässä?”. Tätä hän ei sanonut ääneen. Tiukka oli tilanne, piti hengittää hyy hengitystä. ”Voi, kun tää loppuis!” ajatteli synnyttäjä ja jatkoi tärkeää tehtäväänsä.

–          No, ootteks te pitänyt jo luokkakokouksen, kysyy kätilötär.

–          Ei olla, mutta kyllä se suunnitteilla on. Mä käyn laittamassa ton happimaskin vaimolle,  hetki vaan.

Sillä aikaa, kun Omituinen Mies käy laittamassa happimaskin vaimonsa suulle ja silittää hänen päätään katsoo kätilöneiti ulos. Kaunis tämä lokakuinen perjantaipäivä. Aurinko paistaa.

–          Niin, mihinkäs me jäätiinkään, kysyi Omituinen Mies, ooks sä kuullut Siiristä? Sehän oli meidän luokalla.

Synnyttäjä puhisee. Kivusta ja kiukusta. EIKS NE HUOMAA, ETTÄ MÄ SYNNYTÄN!!??? Lapsi tulee justiinsa!

–          Joo. Siitä tuli lentoemo, sanoi Kätilötär.

–          Ohoh! En olis arvannut, eihän se mikään kaunotar ole, sanoi Omituinen Mies.

Kätilötär kääntyi synnyttäjän puoleen.

–          Rouva, muistakaa hengittää. Kyllä se hyvin menee.

Näin Kätilötär ja synnyttäjän aviomies jatkoivat keskustelua melkoisen tovin.Heidän keskusteluaan häiritsi synnyttäjän taholta kuuluneet voihkaisut ja kiljaisut. On se mukava tavata koulutoveri Kätilöopistolla.

No, kaikki hyvä loppuu aikanaan. Mukava koulutoverien tapaaminen päättyi reippaaseen rääkäisyyn. Synnyttäjän tuskatkin loppuivat: terve, kymmenen pisteen tyttö syntyi maailmaan. Suolaista vettä valui Omituisen Miehen ja hänen vaimonsa silmistä. Oi onnea! Lapsi on ihme!

No, se oli silloin se. Hypätäänpä sielujemme silmin tulevaisuuteen. Katsotaan vuoteen 2037 Valtuuttamamme yhteisten asioiden hoitajat Brysselissä ja Arkadianmäellä ovat päätyneet ratkaisuun, että Suomessa on niin vähän asukkaita ja tulevia synnyttäjiä, että tänne riittää tasan yksi synnytys sairaala. Se on sijoitettu kutakuinkin keskelle Suomea. Kuopiota parempaa paikkaa Suomen tulevalle ainoalle synnytyssairaalalle ei ole! Siis, uskokaa tai älkää, Kuopion Yliopistollista sairaalaa rakennetaan ainakin vuoteen 2037 saakka.

Hyvä SOTE! Halleluja EU!

Tupakeit

Kakkukeskustelu

Eräänä kesäisenä iltapäivänä herra Luciano Swanovski istui vaimonsa Petulian kanssa terassikahvilassa. Pariisissa. Kadun nimeä en muista, ja vaikka muistaisin, en osaisi sitä kirjoittaa, enkä varsinkaan lausua. Kahvilan nimestäkään en ole varma. Se saattoi olla Cote du Rhone, Beaujolais, Chateaubriand, Egri Bikaver, tai joku muu. Joka tapauksessa aurinko heloitti. Pariisilaiset viipottivat kuka minnekin patongit kainalossaan. Siinä meni jos minkä ikäistä, kokoista, väristä ja rotuista ihmistä. Meni siinä kadulla jokunen koirakin. Niillä ei ollut patonkia kainalossa. Useimmilla kieli roikkui suusta. Oli kuuma.

–          Millaisen kakun tekisin? En minä osaa tehdä kakkuja, sanoi rouva Petulia.

–          Osaathan. Yksikään tekemäsi kakku ei ole epäonnistunut, lohdutti herra Swanovski.

–          Onhan epäonnistunut. Sekin, joka oli lässähtänyt ja näytti siltä, jonka päälle sinä kerran istahdit.

Istahdinko? Mietti, herra Swanovski. Varmaan, kun kerran vaimo niin sanoo. Hänellä on parempi muisti kuin minulla. Vai oliko se sittenkin niin, että Petulia istahti itse sen kakun päälle? Parempi antaa asian olla, kuin alkaa kiistellä. Vaikka kyllä pieni kiista tekee välillä hyvää. Verenpaine nousee ja oikein virkistyy. Tuntee elävänsä, eikä mieti jokaista kolotusta, joita on milloin ukkovarpaassa, hiuksissa ja milloin missäkin.

Ihmisiä, siis pariisilaisia, menee kovaa vauhtia ohi. Heitä on mukava katsella. Osalla on aika vähän vaatteita yllään ja heistä useimmilla on tatuointeja. Joillain näkyy luonnollista ihoa erittäin vähän. Tatuoidut ihmiset tuovat mieleen mukiloidut, pahoinpidellyt ihmiset. Mustelmia joka puolella. Ihmisen luonnollinen ja terve iho on kaunis. Nykyajassa on monenlaisia muoteja. Ehkä yhä yleistyvä muoti on tatuoida, laittaa lävistyksiä, neuloja piikkejä ynnä muita ihoon, kieleen, huuliin ja kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin paikkoihin. Ihmiset eivät halua näyttää sellaiselta miksi heidät on luotu.

–          Sano nyt mitä minä laittaisin kakun päälle? kysyi Petulia.

–          Kermavaahtoa tietenkin, vastasi herra Swanovski.

–          Niin, mutta mitä muuta?

–          No, eiks liivatetta käytetä kakkujen päällä?

–          Ei liivatetta en laita! Siinä on jotain eläinperäistä, tokaisi Petulia hieman kiihtyen.

–          No, mitäs pahaa siinä on?

Ihmisvirta soljuu edelleen heidän edessään. Toisilla on kovempi kiire, kuin toisilla. Herrasväki Swanovski haukkaa välillä kruassäängiä (kirjoitetaan croissant) ja juo tilkkasen kahvia sirosta kupista. Petulia miettii kakun tekoa. Luciano Swanovski seuraa ohikulkijoita ja yrittää kuunnella kaukaa kuuluvaa pariisilaisen muusikon hanurin soittoa. Taitaa olla tuttu laulu. Mikähän se on? Liikenteen ja ihmisten aiheuttama melu melkein peittää sen.

–          Sano nyt mitä mä laitan sen kakun päälle? kivahtaa rouva Swanovski niin kovalla äänellä, että joku ohikulkija vilkaisee heitä.

–          Laita nonparelleja, ranskalaisia pastilleja, banaanin viipaleita, kurkun paloja, porkkana raastetta, ehdotti herra Swanovski kärsivällisyyttä teeskennellen.

–          En laita. Laitan suklaahilettä, vastasi rouva Petulia päättäväisesti.

Nyt alkoi molemmilta olla kahvi lopussa. Herra Swanovski mietti mielessään miksi Petulia kysyy neuvoja kakun teossa, kun neuvot eivät kelpaa. Eipä silti, kyllä suklaahile kakun päällä on ihan hyvää. Ei tästä kakkukeskustelusta kunnolla verenpaine noussut. Toivottavasti ensi kerralla keskustelun aihe on sytyttävämpi.

Lopuksi kerromme teille hyvät lukijat Luciano Swanovskin näkemän unen. Hän ei ole tätä kertonut vielä edes Petulialle. Unessa näkyi selvästi, että oli vuosi 2030. Luciano ja Petulia istuivat samassa katukahvilassa Pariisissa. Joivat kahvia, söivät kruassäängiä ja katselivat ihmisvilinää. Istuttuaan tunnin he näkivät YHDEN tatuoimattoman yli viisi vuotiaan pariisilaisen!

Eikä tästäkään voi olla varma, koska useimmat ohikulkijat olivat pukeutuneet kutakuinkin säädyllisesti.

Wanha Käpy

Leikkauksia

 

Muistatteko työttömäksi jääneen oopperalaulaja Luciano Swanovskin? Ai ette. Hänhän ryhtyi opiskelemaan tangolaulajaksi olettaen, että tangolaulaja saa helpommin töitä, kuin oopperalaulaja. Hänen tavoitteenaan on maisterin tutkinnon suorittaminen Sibelius Akatemiassa. Kyseinen oppilaitos on  – viisasta kyllä – popularisoitunut, eli siitä on tullut populistinen oppilaitos. Tällä ei sitten ole mitään, ei niin yhtikäs mitään. yhteyttä päivänpolitiikkaan. Ei kummallakaan, siis Sibelius Akatemian päätöksellä perustaa tangolaulun opetuslinja ja ryhtyä tuottamaan akateemisesti koulutettuja tangolaulajia, eikä tällä pakinalla.

Jos luulette löytävänne tästä pakinasta jotain puolue- tai muita poliittisia kytkentöjä, kehotan teitä varaamaan ajan luulotauteihin erikoistuneelle psykiatrille. Olette todennäköisesti sairastunut pahimman lajin luulotautiin ja teidän on  syytä mennä psykoterapiaan. Psykoterapia on lääketieteen laji, jonka pääasiallisena tarkoituksena on pitää siihen erikoistuneet terapeutit taloudellisesti hyvinvoivina.

Luciano Swanovski opiskelee siis tangolaulun maisteriksi. Opiskeluun kuuluu ahkera harjoittelu.

Yksi Lucianon mielitehtäviä on harjoitella tangoa, joka alkaa sanoilla ”Aavan meren tuolla puolen, jossain kaukana on maa …”.  Sitä laulaessaan hän samaistuu niihin tuhansiin ja taas tuhansiin ihmisiin tällä pallolla, jotka haaveilevat pääsystä tänne pohjoiseen paratiisiin asumaan. Heidän kuvitelmissaan on maa, jossa heille tarjotaan kaikki mitä he haluavat ja ilmaiseksi.  Luciano tutustui opiskelupaikallaan entisen valtiovarainministerin Saleh Ninihumin sukulaiseen Mumbah Zah Soleikumiin. Heistä tuli hyvät ystävät.

Eräänä päivänä Luciano istui Sibelius Akatemian kahvilassa ystävänsä, myös tangolaulua opiskelevan Mumbahin, kanssa juomassa kahvia ja keskustelemassa:

–          Me hyvin, HYVIN, onnellisia, kun Saleh’ista tuli ministeri, sanoi Mumbah.

–          Järjestikö hän teille rahaa, koska oli valtiovarainministeri?

–          No, ei suora, hymähti Mumbah.

–          Kuinka sitten?

–          Me hyvin onnellisia. Koko suku muutta tänne, sanoi Mumbah, hymyillen, valkoinen hammasrivi hohtaen tummilla kasvoilla.

–          Joko teidän koko sukunne on muuttanut tänne?

–          Ei viela, sanoi Mumbah murheellisena, kyla kaikki muutavat. Mina ole varma.

–          Niin. Todennäköistä se on, huokaisi Luciano.

Keskustelu jatkui luottamuksellisessa sävyssä. Herra Luciano Swanovski ei omasta mielestään ole rasisti ja hän pyrkii hyväksymään, ystävystymään ja jopa rakastamaan kaikkia ihmisiä kaikkialla ihonväristä, kielestä, poliittisista mielipiteistä, tai uskonnollisista näkemyksistä huolimatta. Hänen henkitoreissaan oleva rasisminsa alkoi heräillä, kun keskustelu jatkui:

–          Sina ole minu ustava. Mina kerto sinule salaisuuden, kuiskasi Mumbah.

Herra Luciano Swanovski kumartui Mumbahia kohti ja herkisti korvansa. Mumbah jatkoi:

–          Minu isoisoisoisoisoisäni ja isoisoisoisoäitinikin muutavat täne, kuiskasi Mumbah, silmät ilosta hehkuen.

–          Kuinka se on mahdollista? Eiväthän he voi enää olla elossa, kysyi Luciano.

–          Ei he olekan, hymyili Mumbah, me kaivame heidän luut ja tuo täne. Me vaati maata oma hautausmaa varten. Me saa. Ihan varmasti. Te suomalaiset NIIN ustavalaisia!

Luciano Swanovski oli liikutuksesta sanaton. Tätähän me suomalaiset olemme halunneet. Suomi täytyy brändätä, eli julkikuva kiillottaa niin, että olemme maailman paras  maa kaikkien ulkomaiden keskuudessa. Pieni huolenhäivähdys tuli mieleen, kun hän muisti erään – ei niin kovin iäkkäänkään – eläkeläispariskunnan, jotka pyrkivät elämään säästeliäästi tinkien omasta hyvinvoinnistaankin. Valtiovalta ei ole ilmoittanut eläkkeiden, tai suomalaisille kohdistetuista sosiaalitukien leikkauksista valtion talouden tasapainottamiseksi. Ei leikkauksia. EI!

Moni eläkeläinen on kuitenkin aloittanut jo leikkaukset. Lautasliinat leikataan kahtia, samoin nenäliinat ja WC-paperi. Perunoitakin ostetaan yksin kappalein. Puoli perunaa riittää yhden suomalaisen eläkeläisen päiväannokseksi. Näin saadaan suomalaisten eläkkeisiin kuluva rahamäärä puolitettua. Ellei valtio leikkaa, eläkeläiset leikkaavat.

Leikkaathan sinäkin?

Wanha Käpy

Alkuperäinen pakina kirjoitettu 10.5.2011