Nostot

Swanovskien häät

Tämä on yksi niistä monista visioista, mitä ihminen ja erityisesti pakinoitsija voi nähdä. Luciano Waris, työtön, tangolauluopintoja harrastava elatusvelvollinen, seisoo vihkiryijyn edessä. Yrittää seistä tutisematta morsiamensa vieressä. Varmistaaksemme, että tämä on pakina, eikä kolumni, käytämme pastoreista lyhenteitä. Toinen heistä on pastori A ja toinen pastori B.

Pastorit ovat liturgoineet duettona kovaa ja komeasti. Kumpikaan ei edes yrittänyt päästä siihen taiteelliseen tasoon, johon sievähkö huippusopraano pääsi eräässä maamme temppeleistä. Hänen laulunopettajansa oli onnistunut kehittämään laulajattaren taidot niin korkealle, ettei hänen laulustaan kuulunut yhtään ymmärrettävää sanaa. Emme edes tiedä, lauloiko hän suomeksi vai latinaksi. Ach-äänteiden puuttumisesta voimme päätellä, että saksaa se ei ollut. Suhuäänteitäkään ei ollut riittävästi, että saisimme aiheen syyttää slaavilaisia kieliryhmiä epäselvyydestä. Ilkeänä ihmisenä uskallamme väittää, että joku, todennäköisesti arkipiispa tai hänen hiippansa oli antanut määräyksen, että kirkossa esitettävän laulun on oltava äänenkäytöllisesti niin korkeatasoista, että sanoma – jos sitä nyt olikaan – on hävitettävä. Ehkä tämä on sitä suomalaista sosialismia, jossa pyritään estämään hyvän sanoman eteenpäin meno? Ehkä vika oli kuulijoiden korvissa tai allekirjoittaneen korvien välissä.

Anteeksi pitkä viivähdys menneisyydessä. Palatkaamme vaihtoehtoiseen ja ehdolliseen tulevaan todellisuuteen. Eräässä maamme kirkossa on häät. On juuri päästy siihen kohtaan, jossa lyhyen kaavan mukaan kysytään:

– Tahdotko sinä, Petulia Pääskynen, ottaa Luciano Wariksen aviomieheksesi ja rakastaa häntä myötä- ja vastamäessä?

– Tahdon, tsirpahtaa neiti Pääskynen matalalla altollaan.

– Tahdotko sinä Luciano Waris, ottaa Petulia Pääskysen aviovaimoksesi ja rakastaa häntä
myötä- ja vastamäessä.

– Tahdon, kraakkaa herra Waris.

Näin olisi vanhan ja lyhennetyn kaavan mukaan. Jumalanpalveluksen uudistuskomitea on kuitenkin tullut siihen tulokseen, että vihkiseremoniakin täytyy uudistaa siten, että tuon tärkeän kysymyksen esittäminen on tehtävä seuraavasti:

– Tahdotko sinä, Petulia Pääskynen, entinen Hakkarainen, omaa sukua Virtasen Väinön tytär, joka taas on Miettisen Kaisan poika ja Miettisen Kaisa taasen on Guttwosen Karl-nimisen sotaherran lehtolapsi, Guttwosen Karl on Natalia von Schulzenbvögelin poika ja … …

– Tahdotko sinä, Luciano Waris, entinen Kuikka, omaa sukua Peipposen Puavon jälkeläinen, Peipposen Puavo taasen on Nätti Jussin pojanpoika, Nätti Jussin äiti sitävastoin on Rohmo Guttosen tytär … … …

Uudistuskomitean uudistusehdotuksen mukaisesti aloitetut Petulia Pääskysen ja Luciano Wariksen hääseremoniat jatkuivat ja jatkuivat. Uudistuskomitea oli antanut määräyksen, että tässä kohdin seremoniaa on lueteltava tarkka sukuluettelo morsiusparista Aatamiin ja Eevaan asti. Seremonia kesti ja kesti. Morsiuspari vaihtoi jalkaa ja katseita. Pikkuhiljaa hiki alkoi helmeillä molempien otsalla. Morsiamen ehostus sai hikinorojen aiheuttamia juovia. Sulhasen tukka harmaantui silminnähden. Häävieraat alkoivat availla kännyköitään. Jotkut yrittivät soittaa taksia hakemaan. Eräät soittivat toisilleen. Pastorit jatkoivat protokollan mukaista sukuluettelon lukemista. Häävieraat kääntyilivät toistensa puoleen ja vaihtoivat käyntikortteja. Pastorit A ja B eivät huomanneet, että ainakin kuusi häävierasta ehti kuolla. Heidät kannettiin suoraan alakerran kylmiöön eli kryptaan. Vahtimestari poistui heittämään hiiliä krematorion uuniin ja poraamaan kuoppia tuhkauurnille. Kauan eläköön jumalanpalveluksen uudistuskomitea!

Häät ovat ihana juhla!

Emme ole saaneet tietoomme oliko vihkikaavasta kokonaan poistettu se kysymys, joka vanhassa kaavassa on. Emme edes tiedä pääsikö seremonia koskaan siihen kohtaan, jossa tehdään ne tärkeät kysymykset. Neiti Pääskynen ja herra Waris soittivat kännyköillään Lääninhallitukseen loputtomiin kestävän sukuluettelon lukemisen aikana ja anoivat lupaa sukunimenvaihtoon. Lupa myönnettiin. Näin heistä tuli herra ja rouva Swanovski. Käsi kädessä kyyhkyläisiltä näyttävä Swanovskin pariskunta poistui vaivihkaa kirkosta vielä hengissä olevien, paikalle jääneiden, kahden häävieraan seuraamina. Pastorit jatkoivat sukuluettelon lukemista huomaamatta kirkkosalin tyhjenemistä.

Protokollan valvontaviranomainen teki juhlista valituksen kirkkohallitukseen, koska videoidusta hääjuhlasta kävi ilmi, että luettelon jossain vaiheessa jompikumpi pastoreista lausui jonkun esi-isän tai äidin nimen hieman väärin. Luojan kiitos, herra ja rouva Swanovski ovat onnellisen tietämättömiä valituksesta ja vaeltavat häämatkallaan käsi kädessä Jerusalemin kaduilla.

Wanha Käpy

kirjoittanut Pekka Sevanto Vantaalla loka- tai marraskuussa 1999

Mainokset

Organisointi on kivaa

Me miehet, me vasta organisaattoreita olemme. Järjestys se olla pitää. Eikä siinä sinänsä mitään. Jumalahan on järjestyksen Jumala. Taitaa kuitenkin Häntä huvittaa kun rukouspiirissä käydään keskustelua tähän tapaan:

– Ota sinä Lennu rukousaiheeksi kodittomat kissat, ukko sanoi ja   osoitti sormellaan Lennua, joka on siis akko eli kauniimman sukupuolen edustaja.

– Joo, nyökkäsi Lennu nöyrästi. (Onko mies luomakunnan kruunu? Eikö hirvi olekaan Suomessa se komein ja määrätietoisin kruunupää?)

Ripeästi organisointi edistyi. Suorastaan kiihkeästi. Katseet kohtasivat ja kynät sauhusivat. Ongelmia tuli solkenaan. Rukoile sinä tämän ja tämän aiheen puolesta. Ota sinä tämä aihe ja sinä tämä aihe.

Rukous on työtä ja työ on ORGANISOITAVA!

Rukouksen organisointi sujui ripeästi. Aiheet määrättiin akoille eikä ukoille jäänyt mitään. Näin miessukukunta osoitti jälleen kyvykkyytensä työnjohtotehtävissä. Johtaminen on jaloa ja organisointi kivaa!

Rukouspiirissä ei ehditä rukoillakaan, kun pitää organisoida.

Olisikohan jossain rukouspiiri, jossa rukoiltaisiin liikoja organisoimatta?

Kysyy nöyrästi kunnioittaen ja katseen yläviistoon kääntäen.

Alkuperäinen pakina kirjoitettu 1990-luvulla Vantaalla. Muutettu 29.7.2019 Kuopiossa.

Incognito kaunotar

NostotIncognito kaunotar

Luciano Swanovski käveli yksin vieraan kaupungin kaduilla. Silmät osuivat vastaan tulleeseen naiseen, joka ilmiselvästi halusi pysyä tuntemattomana. Nainen näytti tutulta, aivoissa raksutti. Missä olen nähnyt tuon naisen? Oliko se elokuvissa? Cherbourgin sateenvarjo? Ranskalainenhan tuon naisen täytyy tietenkin olla. Näkeehän sen jo päältä päinkin. Tosin, viiksiä tällä naisella ei ole. Joillain ranskalaisilla naisilla on, tai ainakin oli joskus 1960 luvun lopulla, kun herra Swanovski kävi Rouenissa. Älkää kuvitelkokaan, että Luciano Swanovski olisi suudellut ketään ranskalaista naista siihen aikaan! Hänen näkönsä vaan oli niin tarkka, että hän huomasi tummat, aidot viikset, naisen ylähuulen ja nenän välissä jossain Rouenin kaduilla vastaan tulleessa naisessa.

Vaikka herra Swanovskista ei ole tullut vieläkään tangokuningasta, eikä hän siis ole millään lailla varakas, eikä edes köyhä julkkis. Köyhä kyllä, mutta julkkis ei. Sitä paitsi onko nykyään olemassa köyhiä julkkiksia? Julkisuushan tietää rahaa, eikö vain?
Herra Swanovski on yleensä herrasmies eikä pysäyttele tuntemattomia naisia kaduilla. Tällä kertaa hän rohkaisi mielensä, meni naisen viereen viereen ja kysyi:

– Parlez-vous français? (Puhutteko ranskaa?)
– Oui (kyllä), vastasi tämä ennen maailmankuulu näyttelijätär ujosti.

Voi ihmeiden ihmettä! Tuollainen kuuluisuus antoi köyhän, tuntemattoman entisen oopperalaulajaharjoittelijan, ottaa valokuvan itsestään! Uskomattoman suuri onni! Ja mikä ihmeellisintä, tämä kuuluisuus ja kaunotar salli erään ohikulkijan ottaa kuvan, jossa Luciano Swanovski ja tämä Brigitte Chardonnay (nimi muutettu kaunottaren toivomuksesta hänen yksityisyytensä takaamiseksi) seisoivat rinnan ikään kuin olisivat hyvinkin tuttuja.

Sen jälkeen he seurustelivat vielä tovin. Enimmäkseen elehtien käsin ja ilmein. Taisi siinä jokunen äännähdyskin kuulua. Ranskaa herra Luciano Swanovski ei uskaltanut enää yrittää, koska mieleen tuli vain Pariisin ravintoloissa ja kahviloissa hyödyllinen lause:

– L’addition, silvous plait (Lasku olkaa hyvä) !

Sehän ei olisi tähän tilanteeseen sopinut mitenkään. Todennäköisesti siitä olisi seurannut äkillistä toimintaa madame Chardonnaylta. Hän olisi ottanut repun salamannopeasti harteiltaan ja heilauttanut sillä herra Swanovskia päähän. Silloin olisivat silmälasit menneet rikki, eikä herra Swanovski olisi voinut kirjoittaa pitkään aikaan mitään. Olisi voinut mennä tajukin herra Swanovskilta!

Elämä on ihmeellistä!

Köyhä ja tuntematon mieskin voi kohdata todellisen kaunottaren aivan sattumalta ja Suomessa! Mikä merkillisintä, tämä kaunotar on ujo, ystävällinen, lahjakas, eikä ollenkaan julkisuushakuinen diiva!

Herra häntä siunatkoon!

Wanha Käpy

Testamenttausta

Luciano Swanovskin ystävä, varatuomari Bronski, on sanonut, että testamentti kannattaa kirjoittaa ajoissa. Ja tottahan se on, että ihmisen elämä voi olla lyhyt, pitkä, tai keskipitkä, tai jotain muuta. Koskaan ei tiedä onko viimeinen valssi soinut, ja viimeinen ateria syöty.

Testamenttiasia on huolestuttanut tangolauluopintoja harjoittavaa, entistä oopperalaulajaa, herra Swanovskia. Herra Swanovskille on kertynyt ikää ja painoa, joten perunkirjoitukset lähestyvät. Tangolauluopinnot eivät ole edenneet. Eikä Luciano halua keskeyttää opintojaan. Tangomaisterin titteli häämöttää vielä hämärässä tulevaisuudessa. Mutta toivoaan herra Swanovski ei ole menettänyt. Äänenavaustekniikassa on kuulemma uusi trendi: ääni on parasta avata kurlaamalla lasillisella vettä, jossa on 12,5 millilitraa nestemäistä ranskalaista autoa. Ymmärsitte varmaan, että kyseessä on Renault VSOP cognac. Suhteellisen vähävaraisena miehenä herra Swanovski on suorittanut tuolla tekniikalla äänenavauksen äärimmäisen harvoin.

Lucianon rakas puoliso, Petulia, ei ole kovin kiinnostunut testamenttiasioista. Näinhän se on, että miehellä ja vaimolla voi olla erilaisia kiinnostuksen kohteita. Isossa kirjassakin kerrotaan, että mies ja nainen täydentävät toisiaan.

Yllä oleva oli sitten intro, eli alkupuhe. Nyt näytämme teille Lucianon keskeneräisen, ja mahdollisesti vielä monta kertaa muuttuvan testamentin luonnoksen. Tämä luonnos koskee Lucianon kalleinta irtainta omaisuutta, eli hiusproteesia, joka on ostettu 1960-luvun alkupuolella Kuokkasen peruukkiputiikista Helsingistä.

Minä, Luciano Swanovski, syntynyt 29. helmikuuta 1948, ilmoitan viimeisenä tahtonani, että hiusproteesini, eli tupee, väri ruskea, löytyy vaatekaappini ylähyllyltä pahvirasiasta, jossa lukee ”Peruukki”. Mikäli minä, Luciano Swanovski, entinen Waris, kuolen ennen vaimoani, on edellä mainittu irtain omaisuus luovutettava rakkaalle vaimolleni Petulia Swanovskille, syntynyt 29. helmikuuta 1952 sillä ehdolla, että tämä omaisuus siirtyy hänen kuolemansa jälkeen perikunnalle, johon kuuluvat kaikki heidän lapsensa puolisoineen lapsineen ja koirineen, ja  heidän rakas adoptiotyttärensä, Tarja Wishpäck, syntynyt 29.helmikuuta 1972 ja mahdollisille uusille adoptiolapsille.

2 § Minun, Luciano Swanovskin jemmatilin varat on säätiöitävä ja säätiön on huolehdittava, että jokaisella peruukin omistajalla on oltava haluamansa värinen tushikynä. Säätiötä ei saa lopettaa, myydä ja sen hallinnan on pysyttävä ikuisuudesta toiseen Swanovskien suvulla.

Selitys pykälälle 2: elämässä tilanteet vaihtelevat. Välillä harmittaa, ottaa hiuksiin, nyppii ja tekisi mieli sanoa sarvipään erinimiä, tai jotain muuta. Toivomukseni on, että jokaisella hiusproteesini omistajalla on aina tushikynä ja kun harmittaa, hän värjää sopivan määrän proteesin hiuksia hius kerrallaan niin kauan, että suuttumuksen höyry haihtuu omistajan omista hiuksista. Jos henkilö on alaikäinen, hänen holhoojansa määrää kuinka monta hiusta on värjättävä ja kuinka pian värjäys on suoritettava. Näin minimoidaan perheissä mahdollisesti puhkeavien kriisien seuraukset.

Tällaisen testamentin Luciano sai aikaiseksi. Häneltä pääsi syvä huokaus, johon sisältyi hieman väsymystä, onnea ja uteliasta tulevaisuuden odotusta.

Wanha Käpy

Kamreerin kaksikymppinen

Suuresti kunnioitettu Ison Pankin Pääkonttori,

olen pieni Tupakeittiö Savosta. En ole ennen kirjoittanut mitään yhdenkään pankin pääkonttorille. Enkä kirjoita nytkään itse. Minä vain sanelen ja kirjurini, Omituinen Mies, kirjoittaa. En ole ihan varma kirjoittaako hän juuri niin kuin haluan. On ikävää, kun ei itse osaa kirjoittaa. Seinäni ovat vanhat hirsiseinät, mutta eivät lahot. Kuulen hyvin mitä meillä keskustellaan. Aina en kyllä muista kaikkia keskusteluja, koska olen vanha. Ainakin kaksisataakolmekymmentä vuotta ja kaksi senttiä vanha.

Eräänä päivänä Omituisen Miehen luona kävi hänen kaverinsa Kamreeri. Minä en tiedä mikä kamreeri on, mutta Te varmasti tiedätte. Tehän tiedätte remburssit, konkurssit, diskurssit ja pörssikeitonkin. Minä en tiedä, koska olen vanha ja oppimaton. No, Kamreeri ja Omituinen Mies istuivat pöydän ääressä. Joivat kahvia ja laittoivat kahvin sekaan plöröjä. Jotkut sanovat plöröjä tuutingeiksi. En kyllä tiedä mitä nekään ovat, mutta te varmaankin tiedätte.

Kamreeri oli kiihtynyt ja sanoi:

– Mun tililtäni on viety kakskymmentä euroa jälkiä jättämättä!
– Kuinka niin?
– No, kun kirjanpitoni mukaan tililläni pitäisi olla sen verran enemmän. Pankki väittää, että siellä on sen verran vähemmän.
– No, eiköhän se ole sun oma virheesi. Ei pankit tee virheitä, rauhoitteli Omituinen Mies.

Kamreeri intti vastaan ja alkoi kiihtyä.

– Kyllä ne vaan pankitkin voivat virheitä tehdä, kivahti Kamreeri.
– No, voi toki. On se kuitenkin hyvin harvinaista. Oothan sä ennenkin huomannut, että omassa kirjanpidossasi on ollut virhe, sanoi Omitunen Mies.
– Joo, joo, mutta nyt ei ole! Mä meen pankkiin valittamaan!
– Mee vaan, siellähän se selviää, sanoi Omituinen Mies.

Niinpä Kamreeri käveli pankkiin. Kertoi asiansa ystävälliselle naisvirkailijalle. Virkailija ilmoitti asian eteenpäin, kehotti istumaan ja odottamaan. Oli mukava istua tyylikkäässä, mutta melkein autiossa pankkikonttorissa. Eipä sieltä juttuseuraa saanut, kun aika lähellä istui vain yksi asiakas, joka haettiin hyvin pian asioitaan hoitamaan. Ei ehditty edes päivää sanoa.

Nuori Asiakaspalveluhenkilö tuli pyytämään Kamreerin kopperoonsa. Kamreeri kertoi asiansa ja Asiakaspalveluhenkilö tarkisti tietokoneella tilanteen.

– Kyllä pankin saldo pitää paikkansa. Olisikohan teidän kirjanpidossanne virhe?
– Ei, ei siinä voi olla virhettä. Olen käyttänyt samaa Excel taulukkoa jo vuosia. Ei siinä voi olla virhettä, intti Kamreeri.

Tässä vaiheessa Kamreerin, yleensä alhainen, verenpaine alkoi nousta, kun keskustelussa ei päästy eteenpäin. Se meni lopulta juupas, eipäs asteelle.

Lopulta Kamreeri totesi:

– Tässähän on nyt luottamuspula. Voinko keskustella esimiehesi kanssa?
– Toki, sanoi asiakaspalvelija, ja soitti esimiehelleen.

Esimies saapui. Hän oli suurikokoisempi henkilö, kuin Asiakaspalveluhenkilö.

Ai niin, ei olisi pitänyt sanoa, että Esimies saapui. Olisi pitänyt kirjoittaa Esihenkilö. Esihenkilö oli kuitenkin näkö- ja kuulohavaintoon perustuen ihan oikeasti mies. Sukupuoltahan ei saisi sanoa. Se ei ole tasa-arvoista. Vaikka ihminen näyttäisi olevan mies, häneltä täytyy kysyä ensin ”Saako teitä sanoa mieheksi?”. Ihmisenhän pitää nykytrendin mukaan itse saada päättää kumpaa sukupuolta haluaa olla, olivatpa biologiset tosiasiat mitä vaan. On kuulemma vahingollista kutsua poikia pojiksi ja tyttöjä tytöiksi kouluissakin.

(Kirjurin kommentti: Nyt se Tupakeittiö horisee, mutta kun lupasin kirjoittaa, niin kirjoitan mitä kuulen.)

Hihi! Taas harhauduin aiheesta. Me vanhat Tupakeittiöt olemme vähän höpsähtäneitä. Yrittäkää kestää. Siis, takaisin asiaan.

Ison Pankin konttori Savossa. Kamreerin kirjanpidon mukaan pankki on hävittänyt jälkiä jättämättä kaksikymppiä hänen tililtään. Luottamuspula vallitsi Kamreerin taholta pankkia kohtaan.

Esihenkilö saapui ja lyhyen keskustelun perusteella lupasi, että pankki siirtää Kamreerin tilille sen mahdollisesti kadonneen summan.

– EI! EI Se käy, sanoi Kamreeri, ei tämä ole rahasta kiinni. Haluan, että asia selvitetään.
Minun täytyy voida luottaa pankkiini.

Ystävällinen Esihenkilö kuunteli kärsivällisesti Kamreerin vuodatusta ja todisteluja siitä, että hänen tilikirjanpitonsa on varmasti oikein. Aikaa kului ja Esihenkilö yritti uudestaan tarjota sitä Kamreerin mielestä kateissa olevaa summaa siirrettäväksi Kamreerin käyttelytilille. Ei! Ja vielä kerran ei! Kamreeri ei suostunut. Lopuksi Kamreeri kätteli Esihenkilön ja kiitti tähän astisesta pankkisuhteesta ja uhkasi, että pankkisuhde päättyy kahden viikon kuluttua ellei asiaan tule selvyyttä.

Kamreeri poistui hieman kiihtymyksestä punaisena pankista. Käveli kotiin ja alkoi vielä kerran tutkia omaa kirjanpitoaan. Tuntien uurastuksen jälkeen virhe löytyi. Kamreeria hävetti. Hävetys lisääntyi muutaman päivän päästä, kun hän huomasi Ison Pankin siirtäneen Esihenkilön lupaaman kaksikymppisen Kamreerin tilille. Niinpä Kamreeri laittoi viestin Isoon Pankkiin ja pyysi ystävällisesti ottamaan luulotautipalkkioksi nimeämänsä kaksikymppisen pois tililtään.
Sen pankki teki.

Nyt Kamreeri luottaa taas pankkiinsa. Itseluottamus kyllä sai kolhun tästä episodista.

Sieti saadakin.

Tupakeit

Nostot

Lempi ja Prinssi

Kuu on kiertänyt maata monta kertaa sen jälkeen, kun viimeksi saitte kuulla Untamo Hylkiöstä. Paljon on tapahtunut, mutta nyt kurnii nälkä. Herra Hylkiön vatsassa, siis. Ei tullut Finlandia-palkintoa tänäkään vuonna. Ei päässyt edes ehdokkaaksi runoilija Untamo Hylkiö. Pitää yrittää saada aikaiseksi runo Suomen Seminologiyhdistyksen jäsenlehden (”Spruutta”) joululehteen.

Herra Hylkiö istuu paperinkeräysbungalowissaan. Ulkona sataa. Sade ropisee bungalowin lasikuitukattoon. Kynä on kädessä. Paperia alla ja jalkojen päällä lämmittämässä. Valona kadulta löytynyt ehjä ledilamppu. Inspiraatiota vaan tarvitsisi! Huokaus. Nälkä kurnii! Lihapiirakka ja kuuma kahvi maksavat! Tule jo Inspiratus Wirus! Ja tulihan se. Inspiraatio.

Lempi, ah, ihana Lempi,
sinut niityllä Prinssi näki,
koivikossa kukkui käki.

Näki Prinssin Lempi,
ujoili ja empi,
katseensa maahan loi,
rinnassa jo kevään koi.

Amor katsoi Prinssiä vahvaa, komeaa, kopeaa,
Nyt tarvitaan liikettä nopeaa!
Otti nuolen, latasi jousen,
tähtäsi, laukaisi kohti Prinssin rintaa.
Osui! Rakkaus roihahteli pitkin Prinssin pintaa,

Prinssikö empi?

Ei! Sen huomasi Lempi!

(Latojan huomautus: Lempi on Spruutta-lehden päätoimittajan omistama ayrshire-lehmä ja Prinssi maankuulu siitossonni.)

Tyytyväinen huokaus pääsi runoilijaharjoittelija Untamo Hylkiön suusta: kerrankin runo on ajoissa. Täytyy muistaa postittaa se huomenna. Jospa päätoimittaja maksaisi förskottia, niin voisi ostaa leipomon myymälästä lihapiirakan. Herra Hylkiö huokaisi uudestaan. Raotti bungalowinsa kattoluukkua, antoi sadepisaroiden tippua kasvoilleen. Katsoi oikealle yläviistoon, huokaisi ja sanoi:

– Kiitos, kun Sinä pidät huolen meistä runoilijoistakin.

Wanha Käpy

 

alkuperäinen pakina kirjoitettu joulukuussa 2006

En tunnusta

Helmikuun helteet ovat tulleet, sanotaan. Yleensä se tarkoittaa yli kahdenkymmenen asteen pakkasia, mutta ei tänä vuonna. On ollut pakkastakin, mutta ei paljoa. Onkohan Yläkerran Isäntä ajatellut, että nyt täällä, missä asuvat työtön, tangolaulua edelleen opiskeleva Luciano Swanovski

vaimonsa Petulian kanssa eivät tarvitse kovaa pakkasta. Heillä on näet muutto meneillään. Muuttavat suurempaan kaupunkiin. Petulia halusi keskustaan, mutta Luciano saman kaupungin siihen osaan, jossa on vähemmän kauppoja. Ei Luciano kauppoja väheksy. Täytyy niitä olla. Muutenhan mustikatkin pitäisi käydä itse poimimassa metsästä. Kaupoista saa mustikoita, mansikoita, omenia ynnä muuta, ynnä muuta. Ja muuttolaatikoita. Siitä on Petulia muistanut huomauttaa monta kertaa päivässä. 

          Laatikoita! Laatikoita pitää hakea joka päivä! Muuten ei tule mitään!

          Niin, sanoi Luciano hajamielisesti, laatikoitahan tarvitaan, milloinkahan saadaan seuraavan 

       kerran silakkalaatikkoa? 

Kuljetusliike Savon Shipperiltä on tilattu muuttokuljetus. Toimelias Petulia sen teki ja tilasi samalla yhteisestä sopimuksesta laatikoitakin Savon Shipperiltä. Ne vaan jäivät hakematta, kun uudessa kotikaupungissa käytiin. Sitten Petulialle tuli mieleen, ettei niitä ehkä tarvitakaan. Hän ehdotti Lucianolle, ettei haetakaan niitä. Haku maksaa ja vuokralaatikot ne vasta maksavatkin. 

(Maksalaatikkokin maksaa, ajatteli herra Swanovski.). 

Asiasta keskusteltiin. Isoilla kirjaimilla. Lucianostahan ei mielipidettä saa puristamallakaan, ajatteli Petulia kiukuissaan. Lopulta Petulia kyllästyi Lucianon päättämättömyyteen ja kirjoitti omakätisesti

ruutupaperille tekstin:  

”Luciano Swanovski on päättänyt, että Petulia Swanovski saa peruuttaa laatikoiden tilauksen Kuljetusliike Shipperiltä.”  

          Kirjoita tuohon nimesi alle, että on todiste, mitä olet päättänyt, sanoi Petulia ja tyrkkäsi paperin Lucianon eteen.  

Nyt Lucianolle iski temporalis scene risus (naurukohtaus). Hänen vatsansa alkoi hytkyä, hekotusta ja hörötystä tuli suusta ulos, vaikka Luciano yritti olla vakava. Petulia katsoi murhaavasti Lucianoon ja vaatimalla vaati:  

          KIRJOITA! KIRJOITA NIMI ALLE TUOHON! NYT HETI!  

Vihdoin Luciano otti kynään käteensä ja tekstasi Petulian sormen osoittamaan kohtaan huolellisesti: 

             EN TUNNUSTA

Näkymätöntä höyryä nousi Petulian korvista. Hän sieppasi kirjoittamansa paperin, repi sen, soitti Kuljetusliike Savon Shipperille ja peruutti laatikoiden tilauksen.

Muuttaminen on kivaa ja jopa hauskaa, eikö olekin?

Wanha Käpy