Torikahvilassa Santun kanssa

Olin torilla kahvilla ystäväni Santun kanssa. Santulla oli lippalakki päässä tukkaa peittämässä. Minulla ei ollut lippalakkia. Olin sentään laittanut aamulla geeliä. Nuorena laitoin Brylcreemiä, kun tukkaa oli. Piti saada fåågu, eli etulaine. Se oli muotia silloin. Nyt käytän geeliä pääasiassa siksi, ettei päänahkaa kiristäisi. Geelin vaikutuksesta päänahka saattaa kyllä kiiltää. En tiedä onko se muodin mukaista. Pitäisikö päänahan olla matta vai kiiltävä? En tiedä.

– Kuinka äitisi voi, kysyin Santulta.

– No, kohtalaisesti. Onhan hänellä jo ikää yli yhdeksänkymmentä vuotta.

– Ohoh! Pitkäikäistä sukua.

Santtu kertoi sukunsa pitkä- tai lyhytikäisyydestä. Samalla katselin kilpailevaa torikahvilaa, jonne näytti kerääntyvän väkeä aamukahville. Keskustelumme polveili sinne ja tänne. Sotajuttuihin, Marskiin ja tietysti työasioihin. Ne ohitettiin liikoja märehtimättä. Sitten kerroin ystävästäni Matista Santulle. Luottamuksellisesti.

– Kovat oli ajat Matilla parisenkymmentä vuotta sitten, huokaisin.

– Kuis?

– No, joutui työttömäksi ja eukkokin lähti.

– Ai. Menikö Matilta henki, kysyi Santtu.

– Ei mennyt, mutta hilkulla oli. Joutui käymään oikein kallonkutistajan juttusilla.

– Ihanko psykiatrin luona?

– No, yhden kerran sellaisenkin luona, mutta useimmiten Manta nimisen psykologin luona.

– Jaa, sanoi Santtu.

Tässä vaiheessa pidin luovan tauon ja katselin torille. Siellä laitettiin myyntipöytiä kuntoon. Myytäväksi tuli kukkia, vaatteita, perunoita, porkkanoita ynnä muuta. Matin vaiheet palautuivat mieleen.

– Matti jutteli asioitaan rauhallisesti, kun kotona kuuntelijana oli yleensä vain seinät.

– Tylsäähän se on seinille puhua, parempi puhua vaikka psykologille, sanoi Santtu.

– Niin on. Jotenkin se juttu meni homoseksuaalisuuteen. Arvaapa mitä sitten tapahtui?

– Enpä osaa arvata.

– Se psykologi, Manta, joka muuten oli hyvin runsasmuotoinen nainen, Manta toisti ”Homoseksualismin Edistämisyhdistyksen”, eli SETAn (Seksuaalinen tasavertaisuus ry) entisen pomon, Jorma Hölän ajatuksia. Sitten Matti teki virheen.

– Ohoh, kuinka niin?

– Matti sanoi rehellisen mielipiteensä ”homoseksuaalisuus on luonnotonta ja iljettävää”. Sitä ei Matin olisi pitänyt sanoa.

– Kuinka niin?

– No, se rehevä psykologinainen, Manta, suuttui. Matti kertoi pelänneensä, että Manta hyökkää päälle ja ryhtyy väkivaltaiseksi.

– Ei kuitenkaan kimppuun käynyt?

– Luojan kiitos, ei käynyt.

Turistiin me Santun kanssa muutakin, muttei sitä kaikkea kaikille kerrota. Saa meillä ukoillakin olla salaisuutemme. Eikö saakin? Aikamme turistua nousimme pöydän äärestä. Pudotimme pahvimukit roskikseen ja poistuimme. Menin ostamaan perunoita ja Santtu jonnekin muualle.

Käykääpä torilla. Se kannattaa.

Wanha Käpy

Tilauksia vastaanotetaan

Runoilijaharjoittelija Untamo Hylkiö miettii. Odottaa kustantajalta tilausta. Hän on nykyään tilausrunoilija, ei siis enää runoilijaharjoittelija. Kuinka hän on päässyt siihen asemaan? Sitä moni ihmettelee. Niin mekin. Valitettavasti tilauksia tulee hänelle äärimmäisen harvoin. Runoja näet tilataan lähinnä juhlalehtiin, kuten Joulu-, Pääsiäis-, Vappu ja Juhannuslehtiin.

Juhlalehtiä kustannetaan nykyään erittäin vähän, koska todelliset valtakunnalliset juhlapyhät ovat olemattomia. Kaupat ovat auki aina. Juhlapyhäthän erottaa arkipäivistä siitä, että kaupat ovat kiinni niinä päivinä. Vai onko se niin, että kansalaisten mielestä jokainen päivä on juhlapäivä, kun kaupat ovat auki aina? Luulisi, että liiallisesta juhlimisesta seuraa juhlakrapula.

Herra Untamo Hylkiö miettii alan vaihtoa. Jos runoilulla ei elä, pitää tehdä jotain muuta. Ryhtyisikö tubettajaksi? Ammattipeluriksi tai tutkijaksi? Vaihtoehtojahan on. Herra Hylkiöllä ei ole ikää vielä sataakaan vuotta, joten opiskellakin voisi. Opiskelussa tarvitaan aivoja, eikö tarvitakin? Hän sattui taannoin näkemään mainoksen, jossa ihmisen, ei Sofian (humanoidi robotti), vatsaan oli kirjoitettu ”Aivoni ovat täällä”. Kaikki mikä on kirjoitettu on totta. Eikö olekin?

Vuosia sitten Untamo oli sairaalassa. Hänen päätään kuvattiin ainakin kaksi kertaa. Eikä millään kännykkäkameralla. Hän joutui olemaan putkessa, tai ainakin pää oli siinä. Lääkärin raportissa luki ”aivoissa havaittavissa lievää rappeumaa”. Voivatko aivot valua vatsaan?

Uskokaa tai älkää, mutta runoilijatkin tarvitsevat ruokaa ja juomaa. Joskus. Ei kovin usein. Untamo Hylkiön vatsa murisee. Murisevatko aivot valuessaan vatsaan?

Jos tunnette jonkun varakkaan kustantajan, vihjaiskaa hänelle, että tilausrunoilija Untamo Hylkiöllä on vapaata aikaa. Hän kirjoittaa muitakin runoja, kuin juhlarunoja. Tilauksesta voi saada vaikka tiskirievun katoamisrunon, auton keväthuoltorunon, nimi- tai syntymäpäivärunon.

Tilausrunoilija Untamo Hylkiön yhteystiedot – ehkä – saatte tämän lehden toimituksesta.

Wanha Käpy

DisFlatus ???

Kunnianarvoitettu Ympäristöministeriö,

kirjoitan teille ensimmäistä kertaa. Tarkalleen ottaen, en kirjoita itse, vaan kirjurini kirjoittaa. Minä on osaa, enkä pysty. Kirjurini on jo vanha, mutta minä olen paljon vanhempi. Ainakin tuhatkolmesataaviisikymmentäyksi biljardivuotta vanhempi. Meitä vanhuksia välillä lapsettaa…khihi…ja laulattaakin…hummani hei, hummani hei, huputiti … kuka Huani wei?

Olen niin vanha, etten ole käynyt yhtään koulua. Olen myös hyvin arka. Nytkin rakoset hikoilevat, kun jännittää tämä ministeriölle kirjoittaminen.

(Kirjurin kommentti: Tupakeittiöllä on liian tiiviit ja tiukasti tilkityt hirsiseinät.)

Kirjurini, Omituinen Mies, ja hänen vaimonsa, Punatukkainen, lukevat ja keskustelevat aika paljon. Minusta on kyllä mukava kuunnella heidän keskustelujaan. Kaikkea en ymmärrä, mutta eihän meidän Savossa asuvien maalaiskeittiöiden tarvitse kaikkea ymmärtääkään. Eihän?

Aamuteetä nauttiessaan he lukevat Mullikkaa. Se on tämän maan päälehti. Yleensä Omituinen Mies aloittaa B-osasta ja Punatukkainen A-osasta. Joku järjestyshän se pitää olla lehdenkin lukemisessa.

– Taas on kouluissa sisäilmaongelmia! On se kumma, kuinka huonoja nämä nykyajan rakennukset ovat, puuskahti Punatukkainen.

– No, niin on. Kun kiireellä pitää rakentaa, niin ei hyvää tule, totesi Omituinen Mies.

Sitten Omituinen Mies kiinnitti katseensa lehden Kuuma Linja osioon, jonne lukijat saivat lähettää lyhyitä viestejä nimimerkin taakse kätkeytyneenä. Hänen silmänsä osuivat viestiin, jossa luki.

”Miehet vaihtavat autoja uudempiin. Mistä löytäisin uudemman ja vähäpäästöisemmän ukon.”

Viestin lähettäjän nimimerkki oli DisFlatus.

Omituinen Mies luki viestin, katsoi huolestuneena Punatukkaista ja kysyi:

– Kulta, sinäkö tämän viestin olet Mullikkaan lähettänyt?

– Kyllä on ihan järjetöntä, että voitölkitkin pitää pestä ennen kuin ne voi laittaa muovijätteen keräysastiaan, kivahti Punatukkainen.

– No, niin on, vastasi Omituinen Mies.

Osaavat ne naisetkin väistää hankalat kysymykset.  Omituista Miestä jäi kalvamaan käyttääkö Punatukkainen nimimerkkiä DisFlatus ?

Tupakeit

Hummani hei laulu poniajelull

Testamenttausta

Luciano Swanovskin ystävä, varatuomari Bronski, on sanonut, että testamentti kannattaa kirjoittaa ajoissa. Ja tottahan se on, että ihmisen elämä voi olla lyhyt, pitkä, tai keskipitkä, tai jotain muuta. Koskaan ei tiedä onko viimeinen valssi soinut, ja viimeinen ateria syöty.

Testamenttiasia on huolestuttanut tangolauluopintoja harjoittavaa, entistä oopperalaulajaa, herra Swanovskia. Herra Swanovskille on kertynyt ikää ja painoa, joten perunkirjoitukset lähestyvät. Tangolauluopinnot eivät ole edenneet. Eikä Luciano halua keskeyttää opintojaan. Tangomaisterin titteli häämöttää vielä hämärässä tulevaisuudessa. Mutta toivoaan herra Swanovski ei ole menettänyt. Äänenavaustekniikassa on kuulemma uusi trendi: ääni on parasta avata kurlaamalla lasillisella vettä, jossa on 12,5 millilitraa nestemäistä ranskalaista autoa. Ymmärsitte varmaan, että kyseessä on Renault VSOP cognac. Suhteellisen vähävaraisena miehenä herra Swanovski on suorittanut tuolla tekniikalla äänenavauksen äärimmäisen harvoin.

Lucianon rakas puoliso, Petulia, ei ole kovin kiinnostunut testamenttiasioista. Näinhän se on, että miehellä ja vaimolla voi olla erilaisia kiinnostuksen kohteita. Isossa kirjassakin kerrotaan, että mies ja nainen täydentävät toisiaan.

Yllä oleva oli sitten intro, eli alkupuhe. Nyt näytämme teille Lucianon keskeneräisen, ja mahdollisesti vielä monta kertaa muuttuvan testamentin luonnoksen. Tämä luonnos koskee Lucianon kalleinta irtainta omaisuutta, eli hiusproteesia, joka on ostettu 1960-luvun alkupuolella Kuokkasen peruukkiputiikista Helsingistä.

Minä, Luciano Swanovski, syntynyt 29. helmikuuta 1948, ilmoitan viimeisenä tahtonani, että hiusproteesini, eli tupee, väri ruskea, löytyy vaatekaappini ylähyllyltä pahvirasiasta, jossa lukee ”Peruukki”. Mikäli minä, Luciano Swanovski, entinen Waris, kuolen ennen vaimoani, on edellä mainittu irtain omaisuus luovutettava rakkaalle vaimolleni Petulia Swanovskille, syntynyt 29. helmikuuta 1952 sillä ehdolla, että tämä omaisuus siirtyy hänen kuolemansa jälkeen perikunnalle, johon kuuluvat kaikki heidän lapsensa puolisoineen lapsineen ja koirineen, ja  heidän rakas adoptiotyttärensä, Tarja Wishpäck, syntynyt 29.helmikuuta 1972 ja mahdollisille uusille adoptiolapsille.

2 § Minun, Luciano Swanovskin jemmatilin varat on säätiöitävä ja säätiön on huolehdittava, että jokaisella peruukin omistajalla on oltava haluamansa värinen tushikynä. Säätiötä ei saa lopettaa, myydä ja sen hallinnan on pysyttävä ikuisuudesta toiseen Swanovskien suvulla.

Selitys pykälälle 2: elämässä tilanteet vaihtelevat. Välillä harmittaa, ottaa hiuksiin, nyppii ja tekisi mieli sanoa sarvipään erinimiä, tai jotain muuta. Toivomukseni on, että jokaisella hiusproteesini omistajalla on aina tushikynä ja kun harmittaa, hän värjää sopivan määrän proteesin hiuksia hius kerrallaan niin kauan, että suuttumuksen höyry haihtuu omistajan omista hiuksista. Jos henkilö on alaikäinen, hänen holhoojansa määrää kuinka monta hiusta on värjättävä ja kuinka pian värjäys on suoritettava. Näin minimoidaan perheissä mahdollisesti puhkeavien kriisien seuraukset.

Tällaisen testamentin Luciano sai aikaiseksi. Häneltä pääsi syvä huokaus, johon sisältyi hieman väsymystä, onnea ja uteliasta tulevaisuuden odotusta.

Wanha Käpy

Kamreerin kaksikymppinen

Suuresti kunnioitettu Ison Pankin Pääkonttori,

olen pieni Tupakeittiö Savosta. En ole ennen kirjoittanut mitään yhdenkään pankin pääkonttorille. Enkä kirjoita nytkään itse. Minä vain sanelen ja kirjurini, Omituinen Mies, kirjoittaa. En ole ihan varma kirjoittaako hän juuri niin kuin haluan. On ikävää, kun ei itse osaa kirjoittaa. Seinäni ovat vanhat hirsiseinät, mutta eivät lahot. Kuulen hyvin mitä meillä keskustellaan. Aina en kyllä muista kaikkia keskusteluja, koska olen vanha. Ainakin kaksisataakolmekymmentä vuotta ja kaksi senttiä vanha.

Eräänä päivänä Omituisen Miehen luona kävi hänen kaverinsa Kamreeri. Minä en tiedä mikä kamreeri on, mutta Te varmasti tiedätte. Tehän tiedätte remburssit, konkurssit, diskurssit ja pörssikeitonkin. Minä en tiedä, koska olen vanha ja oppimaton. No, Kamreeri ja Omituinen Mies istuivat pöydän ääressä. Joivat kahvia ja laittoivat kahvin sekaan plöröjä. Jotkut sanovat plöröjä tuutingeiksi. En kyllä tiedä mitä nekään ovat, mutta te varmaankin tiedätte.

Kamreeri oli kiihtynyt ja sanoi:

– Mun tililtäni on viety kakskymmentä euroa jälkiä jättämättä!
– Kuinka niin?
– No, kun kirjanpitoni mukaan tililläni pitäisi olla sen verran enemmän. Pankki väittää, että siellä on sen verran vähemmän.
– No, eiköhän se ole sun oma virheesi. Ei pankit tee virheitä, rauhoitteli Omituinen Mies.

Kamreeri intti vastaan ja alkoi kiihtyä.

– Kyllä ne vaan pankitkin voivat virheitä tehdä, kivahti Kamreeri.
– No, voi toki. On se kuitenkin hyvin harvinaista. Oothan sä ennenkin huomannut, että omassa kirjanpidossasi on ollut virhe, sanoi Omitunen Mies.
– Joo, joo, mutta nyt ei ole! Mä meen pankkiin valittamaan!
– Mee vaan, siellähän se selviää, sanoi Omituinen Mies.

Niinpä Kamreeri käveli pankkiin. Kertoi asiansa ystävälliselle naisvirkailijalle. Virkailija ilmoitti asian eteenpäin, kehotti istumaan ja odottamaan. Oli mukava istua tyylikkäässä, mutta melkein autiossa pankkikonttorissa. Eipä sieltä juttuseuraa saanut, kun aika lähellä istui vain yksi asiakas, joka haettiin hyvin pian asioitaan hoitamaan. Ei ehditty edes päivää sanoa.

Nuori Asiakaspalveluhenkilö tuli pyytämään Kamreerin kopperoonsa. Kamreeri kertoi asiansa ja Asiakaspalveluhenkilö tarkisti tietokoneella tilanteen.

– Kyllä pankin saldo pitää paikkansa. Olisikohan teidän kirjanpidossanne virhe?
– Ei, ei siinä voi olla virhettä. Olen käyttänyt samaa Excel taulukkoa jo vuosia. Ei siinä voi olla virhettä, intti Kamreeri.

Tässä vaiheessa Kamreerin, yleensä alhainen, verenpaine alkoi nousta, kun keskustelussa ei päästy eteenpäin. Se meni lopulta juupas, eipäs asteelle.

Lopulta Kamreeri totesi:

– Tässähän on nyt luottamuspula. Voinko keskustella esimiehesi kanssa?
– Toki, sanoi asiakaspalvelija, ja soitti esimiehelleen.

Esimies saapui. Hän oli suurikokoisempi henkilö, kuin Asiakaspalveluhenkilö.

Ai niin, ei olisi pitänyt sanoa, että Esimies saapui. Olisi pitänyt kirjoittaa Esihenkilö. Esihenkilö oli kuitenkin näkö- ja kuulohavaintoon perustuen ihan oikeasti mies. Sukupuoltahan ei saisi sanoa. Se ei ole tasa-arvoista. Vaikka ihminen näyttäisi olevan mies, häneltä täytyy kysyä ensin ”Saako teitä sanoa mieheksi?”. Ihmisenhän pitää nykytrendin mukaan itse saada päättää kumpaa sukupuolta haluaa olla, olivatpa biologiset tosiasiat mitä vaan. On kuulemma vahingollista kutsua poikia pojiksi ja tyttöjä tytöiksi kouluissakin.

(Kirjurin kommentti: Nyt se Tupakeittiö horisee, mutta kun lupasin kirjoittaa, niin kirjoitan mitä kuulen.)

Hihi! Taas harhauduin aiheesta. Me vanhat Tupakeittiöt olemme vähän höpsähtäneitä. Yrittäkää kestää. Siis, takaisin asiaan.

Ison Pankin konttori Savossa. Kamreerin kirjanpidon mukaan pankki on hävittänyt jälkiä jättämättä kaksikymppiä hänen tililtään. Luottamuspula vallitsi Kamreerin taholta pankkia kohtaan.

Esihenkilö saapui ja lyhyen keskustelun perusteella lupasi, että pankki siirtää Kamreerin tilille sen mahdollisesti kadonneen summan.

– EI! EI Se käy, sanoi Kamreeri, ei tämä ole rahasta kiinni. Haluan, että asia selvitetään.
Minun täytyy voida luottaa pankkiini.

Ystävällinen Esihenkilö kuunteli kärsivällisesti Kamreerin vuodatusta ja todisteluja siitä, että hänen tilikirjanpitonsa on varmasti oikein. Aikaa kului ja Esihenkilö yritti uudestaan tarjota sitä Kamreerin mielestä kateissa olevaa summaa siirrettäväksi Kamreerin käyttelytilille. Ei! Ja vielä kerran ei! Kamreeri ei suostunut. Lopuksi Kamreeri kätteli Esihenkilön ja kiitti tähän astisesta pankkisuhteesta ja uhkasi, että pankkisuhde päättyy kahden viikon kuluttua ellei asiaan tule selvyyttä.

Kamreeri poistui hieman kiihtymyksestä punaisena pankista. Käveli kotiin ja alkoi vielä kerran tutkia omaa kirjanpitoaan. Tuntien uurastuksen jälkeen virhe löytyi. Kamreeria hävetti. Hävetys lisääntyi muutaman päivän päästä, kun hän huomasi Ison Pankin siirtäneen Esihenkilön lupaaman kaksikymppisen Kamreerin tilille. Niinpä Kamreeri laittoi viestin Isoon Pankkiin ja pyysi ystävällisesti ottamaan luulotautipalkkioksi nimeämänsä kaksikymppisen pois tililtään.
Sen pankki teki.

Nyt Kamreeri luottaa taas pankkiinsa. Itseluottamus kyllä sai kolhun tästä episodista.

Sieti saadakin.

Tupakeit

Lempi ja Prinssi

Kuu on kiertänyt maata monta kertaa sen jälkeen, kun viimeksi saitte kuulla Untamo Hylkiöstä. Paljon on tapahtunut, mutta nyt kurnii nälkä. Herra Hylkiön vatsassa, siis. Ei tullut Finlandia-palkintoa tänäkään vuonna. Ei päässyt edes ehdokkaaksi runoilija Untamo Hylkiö. Pitää yrittää saada aikaiseksi runo Suomen Seminologiyhdistyksen jäsenlehden (”Spruutta”) joululehteen.

Herra Hylkiö istuu paperinkeräysbungalowissaan. Ulkona sataa. Sade ropisee bungalowin lasikuitukattoon. Kynä on kädessä. Paperia alla ja jalkojen päällä lämmittämässä. Valona kadulta löytynyt ehjä ledilamppu. Inspiraatiota vaan tarvitsisi! Huokaus. Nälkä kurnii! Lihapiirakka ja kuuma kahvi maksavat! Tule jo Inspiratus Wirus! Ja tulihan se. Inspiraatio.

Lempi, ah, ihana Lempi,
sinut niityllä Prinssi näki,
koivikossa kukkui käki.

Näki Prinssin Lempi,
ujoili ja empi,
katseensa maahan loi,
rinnassa jo kevään koi.

Amor katsoi Prinssiä vahvaa, komeaa, kopeaa,
Nyt tarvitaan liikettä nopeaa!
Otti nuolen, latasi jousen,
tähtäsi, laukaisi kohti Prinssin rintaa.
Osui! Rakkaus roihahteli pitkin Prinssin pintaa,

Prinssikö empi?

Ei! Sen huomasi Lempi!

(Latojan huomautus: Lempi on Spruutta-lehden päätoimittajan omistama ayrshire-lehmä ja Prinssi maankuulu siitossonni.)

Tyytyväinen huokaus pääsi runoilijaharjoittelija Untamo Hylkiön suusta: kerrankin runo on ajoissa. Täytyy muistaa postittaa se huomenna. Jospa päätoimittaja maksaisi förskottia, niin voisi ostaa leipomon myymälästä lihapiirakan. Herra Hylkiö huokaisi uudestaan. Raotti bungalowinsa kattoluukkua, antoi sadepisaroiden tippua kasvoilleen. Katsoi oikealle yläviistoon, huokaisi ja sanoi:

– Kiitos, kun Sinä pidät huolen meistä runoilijoistakin.

Wanha Käpy

 

alkuperäinen pakina kirjoitettu joulukuussa 2006

En tunnusta

Helmikuun helteet ovat tulleet, sanotaan. Yleensä se tarkoittaa yli kahdenkymmenen asteen pakkasia, mutta ei tänä vuonna. On ollut pakkastakin, mutta ei paljoa. Onkohan Yläkerran Isäntä ajatellut, että nyt täällä, missä asuvat työtön, tangolaulua edelleen opiskeleva Luciano Swanovski

vaimonsa Petulian kanssa eivät tarvitse kovaa pakkasta. Heillä on näet muutto meneillään. Muuttavat suurempaan kaupunkiin. Petulia halusi keskustaan, mutta Luciano saman kaupungin siihen osaan, jossa on vähemmän kauppoja. Ei Luciano kauppoja väheksy. Täytyy niitä olla. Muutenhan mustikatkin pitäisi käydä itse poimimassa metsästä. Kaupoista saa mustikoita, mansikoita, omenia ynnä muuta, ynnä muuta. Ja muuttolaatikoita. Siitä on Petulia muistanut huomauttaa monta kertaa päivässä. 

          Laatikoita! Laatikoita pitää hakea joka päivä! Muuten ei tule mitään!

          Niin, sanoi Luciano hajamielisesti, laatikoitahan tarvitaan, milloinkahan saadaan seuraavan 

       kerran silakkalaatikkoa? 

Kuljetusliike Savon Shipperiltä on tilattu muuttokuljetus. Toimelias Petulia sen teki ja tilasi samalla yhteisestä sopimuksesta laatikoitakin Savon Shipperiltä. Ne vaan jäivät hakematta, kun uudessa kotikaupungissa käytiin. Sitten Petulialle tuli mieleen, ettei niitä ehkä tarvitakaan. Hän ehdotti Lucianolle, ettei haetakaan niitä. Haku maksaa ja vuokralaatikot ne vasta maksavatkin. 

(Maksalaatikkokin maksaa, ajatteli herra Swanovski.). 

Asiasta keskusteltiin. Isoilla kirjaimilla. Lucianostahan ei mielipidettä saa puristamallakaan, ajatteli Petulia kiukuissaan. Lopulta Petulia kyllästyi Lucianon päättämättömyyteen ja kirjoitti omakätisesti

ruutupaperille tekstin:  

”Luciano Swanovski on päättänyt, että Petulia Swanovski saa peruuttaa laatikoiden tilauksen Kuljetusliike Shipperiltä.”  

          Kirjoita tuohon nimesi alle, että on todiste, mitä olet päättänyt, sanoi Petulia ja tyrkkäsi paperin Lucianon eteen.  

Nyt Lucianolle iski temporalis scene risus (naurukohtaus). Hänen vatsansa alkoi hytkyä, hekotusta ja hörötystä tuli suusta ulos, vaikka Luciano yritti olla vakava. Petulia katsoi murhaavasti Lucianoon ja vaatimalla vaati:  

          KIRJOITA! KIRJOITA NIMI ALLE TUOHON! NYT HETI!  

Vihdoin Luciano otti kynään käteensä ja tekstasi Petulian sormen osoittamaan kohtaan huolellisesti: 

             EN TUNNUSTA

Näkymätöntä höyryä nousi Petulian korvista. Hän sieppasi kirjoittamansa paperin, repi sen, soitti Kuljetusliike Savon Shipperille ja peruutti laatikoiden tilauksen.

Muuttaminen on kivaa ja jopa hauskaa, eikö olekin?

Wanha Käpy