Ongelma tullissa

Kunnianarvoitettu Puolustusministeriö,

kirjoitan Teille ensimmäistä kertaa. Olen ikivanha Tupakeittiö Savossa. – Muuten, mitä teille sinne Suomeen kuuluu? – Hi…hi…hi – öh, anteeksi. – Minulla on kirjuri, jolle sanelen ja hän kirjoittaa. Tosin, välillä hän ärähtelee, murahtelee, röyhtäilee, haisee ja narisee.

(Kirjurin kommentti:”Tää ei ole kivaa! Kohta kirjoitan omiani, enkä kerro Tupakeittiölle mitä kirjoitin, ellei se lakkaa höpisemästä minun habituksestani ja käytöksestäni.”)

Kirjurillani, Omituisella Miehellä, on ystäviä. He ovat ehkä lähes yhtä omituisia kuin hän. Yksi hänen ystävistään on Iivana Hampurilainen, joka nimestään huolimatta on suomalainen.

Joskus viime vuosituhannella, Iivana, ja hänen ystävänsä Pietu, kävivät Virossa autolla. Veivät sinne monenlaisia tarvikkeita, joista virolaisilla oli puute. He majoittuivat ystäväperheen luona. Ei tarvinnut nähdä nälkää, eikä palella. Kohtelu oli ystävällistä, suorastaan sydämellistä.

Isäntäväki vei heidät eräänä päivänä Tartossa olevaan ravintolaan syömään. Syönnin jälkeen Iivanalle ja Pietulle tuli luonnollinen tarve. Heidät ohjattiin ravintolan huoneeseen, jossa voi hoitaa tarpeensa pois. Iivanalla tarve poistui heti, kun hän vilkaisi helpotushuoneeseen: ei wc istuimia, pari aukkoa betonisessa lattiassa. Hajukin oli melkoinen! Pietullekin iski halu paeta paikalta. Mutta, ei! Tarve oli pakottava! Eespäin, eespäin, vaan! Hän veti huoneen ulkopuolella keuhkonsa täyteen, avasi uudestaan oven ja astui sisään. Asettui tukevasti hajareisin aukon eteen ja hoiti asiansa henkeään pidätellen. Poistui huoneesta helpottuneena. Kaikki hyvin. Vierailu voi jatkua.

Montaa päivää eivät Iivana ja Pietu Virossa viipyneet. Kun lähdön aika lähestyi, alkoi isäntäväki ehdotella, että Iivana ja Pietu ottaisivat tuliaisiksi muutaman Kalashnikovin. Suuri ja mahtava Neuvostoliitto oli romahtanut ja Puna-armeija poistui kiireesti lähellä olevasta varuskunnasta jättäen jäljelle Kalashnikoveja, radioita ja monenlaisia hyödyllisiä tarvikkeita. Niitä virolaiset nuoret miehet kävivät korjaamassa parempaan talteen, möivät ja lahjoittivat pois.

Iivana ja Pietu kieltäytyivät kohteliaasti Kalashnikoveista, vaikka ne olikin tehty vaarattomiksi. Epäilivät, että Suomen Tulli ei hyväksyisi Kalashnikovien maahantuontia. Sitten heille tarjottiin toimivaa venäläisen panssarivaunun radiota. Sen he ottivat, koska senhän voi lahjoittaa jollekin radiomuseolle.

Kotimatka sujui hyvin kaikin puolin. Kesä oli aluillaan ja Suomenlahti tyyni. Ei edes sukellusveneitä näkynyt. Eivätkä Iivana ja Pietu voineet niitä nähdäkään, kun viettivät aikansa enimmäkseen ravintolassa lyhyen laivamatkan ajan Tallinnasta Helsinkiin.

Päästiin maihin ja auto ajettiin tullin tarkastettavaksi. Iivana ja Pietu esittelivät lastinsa. Nähtyään vanhan panssarivaunuradion, tuli nuorelle tullimiehelle päänvaivaa. Hän katseli ja käänteli laitetta. Kyseli Pietulta ja Iivanalta.

– Mikä tämä on?
– Se on lahjaksi saatu venäläisen panssarivaunun radio, vastasivat matkalaiset.
– Paljonko se maksoi?
– No, kun ei se maksanut ruplaakaan! Saatiin se lahjaksi, kivahti Iivana.

Tullimies raapi päätään. Mietti ja ihmetteli. Saako tällaisen tuoda maahan? Pitääkö siitä periä tullia? Jos, niin paljonko? Mikä pykälä? Mikä momentti?

Iivana ja Pietu seisoskelivat, huokailivatkin. Odottavan aika on pitkä. Lopulta nuori tullivirkailija meni tullitoimistoon sisään ja tuli hetken kuluttua vanhemman, isokokoisen, tullivirkailijan kanssa paikalle.

Kokenut tullivirkailija sai kuulla myös Iivanan ja Pietun kertomuksen. Pian ison miehen vatsa alkoi hytkyä naurusta. Saahan tuollaisen romun viedä ihan vapaasti! Sitten alkoi nuorikin virkailija hymyillä ja nauraa. Tokaisi matkailijoille:

– No, viekää se sitten vaikka omaan panssarivaunuunne!

Sitten nauroivat jo kaikki neljä.

Tupakeit