Lottopelko

Olen pieni tupakeittiö ja sijaitsen Savossa. Kirjoitan ensimmäistä kertaa teille ja minua vähän jännittää, tai oikeastaan aika paljonkin. En nimittäin ole varma, onko oikein kirjoittaa teille, vai pitäisikö minun purkaa huoleni serkulleni Puksulle. Häneen minä luotan, sillä hän ei juoruile. Hän on pieni, puinen kammari Urjalassa. Hänen luonaan on kirjurini, Omituinen Mies, käynyt monta monituista kertaa. Aina on helpotus tullut. Minusta tuntuu, että tämä asia on kuitenkin parempi kertoa teille. Sillä se liittyy teidän toimintaanne.

Omituinen Mies ja Punatukkainen lukevat lehtiä, kuukkeloivat netissä ja keskustelevat monien ihmisten, ja joidenkin eläinten kanssa. Olen kuullut, kun he ovat joskus puhuneet siitä mitä pitäisi tehdä, jos tulisi lotossa päävoitto. No, heidän suunnitelmansa ovat suurin piirtein samoja kuin muidenkin suomalaisten: velat pois ja sitten ans’ kattoo. On heillä kyllä yksi erikoinen asia, jota minä en ymmärrä, he maksaisivat ensin kymmenen prosenttia jollekin, josta minä en tiedä mitään.

Minä pidän heistä molemmista: Omituinen Mies sai kuulla joskus muinoin  olevansa hassu, mutta kiva. Punatukkainen on kaunis, kiltti, ahkera, uskollinen, osaava, viisas ja … ja … vartaloltaan kuin teinityttö. Näin olen kuullut Omituisen Miehen sanovan. Mikä se teinityttö on? Minä en oikein tiedä. Te varmaan tiedätte. – Muuten, onko teillä kiire? Jos on, yritän päästä varsinaiseen asiaani.

Aukaiskaapa sielunne silmät: lauantai-ilta. Omituinen Mies ja Punatukkainen istuvat television ääressä. Uutiset: sotia, hiilijalanjälkiä, lakkouhkia, vaalirahajuttuja ynnä muuta, ynnä muuta. Sitten alkaa se monien odottama ohjelma:

–          Virallisina valvojina toimivat …

Viralliset valvojat virallinen ja vakava ilme kasvoilla. Nyökkäävät oikeaoppisesti ja sanovat turhia hymyilemättä:

–          Iltaa

Pallossa alkavat pienet pallot pyöriä ja putoilla kouruun. Kun kymmenen palloa on kourussa sanoo Johanna, tai joku muu, hymyillen:

–    Loton voittonumerot ovat …. De rätta vinstraderna är …

Nyt en voi luetella numeroita, koska ne voisivat olla seuraavan lauantain oikeat numerot. Miksikö?

Kerron teille: eilen Omituinen Mies sanoi, ennen lottoarvontaa:

–          Ei viitsitä katsoa tuota. Katsotaan mieluummin Frasier.

–          Ok, sanoi Punatukkainen.

Niin aloitettiin Frasierin katsominen. Tuttu oli jakso, mutta sai siinä nauraa. Tosin Omituisen Miehen nauru oli melko väkinäistä. Hänen naurunsa tyrehtyi lopulta kokonaan ja muuttui huokailuksi. Ensin huokaukset olivat niin kevyitä, ettei Punatukkainen huomannut mitään. Vähitellen ne muuttuivat niin raskaiksi, että Punatukkainen huolestui ja kysyi:

–          Mikä sulla on?

–          Ei mikään, sanoi Omituinen Mies väkinäisesti, katsotaan vaan tätä ohjelmaa.

Omituisen Miehen huokailu muuttui entistä raskaammaksi ja lähenteli jo voihkinaa.

–          Sano nyt mikä sulla on! Ottaako sydämestä?

–          En mä voi sanoa. Ei tässä mitään hätää. Ahdistaa vaan.

–          IHAN TOTTA. LOPETETAAN TÄN OHJELMAN KATSOMINEN! KERRO NYT HETI MIKÄ SUA VAIVAA!

–          En mä voi vielä, sanoi Omituinen Mies, ja alkoi näprätä kännykkäänsä, mä kerron ihan kohta.

Punatukkainen oli kuin tulisilla hiilillä: onko ukolleni tulossa aivoinfarkti, äkillinen veritulppa sydämeen, keuhkoihin, maksaan, haimaan, pernaan, umpisolmukkeeseen, liikavarvas tai jotain?

–          On se kumma, ettet sä voi kertoa mikä sulla on!

Sitten Omituinen Mies siirsi katseensa kännykän näytöstä syvästi huolestuneeseen vaimoonsa ja sanoi:

–          No, nyt mä voin kertoa sen; mä pelkäsin, että olen saanut seitsemän oikein lotossa. Luojalle kiitos! Oli vain kaksi oikein.

Omituinen Mies huokaisi helpotuksesta oikein syvään, vilkaisi kiitollisena oikealle yläviistoon ja huokaisi:”Kiitos, että varjelit meitä äkkirikastumiselta jälleen.”

Ja hyvin on varjellut. Toisaalta … no, lauantai-iltana taas jännitetään.

Tupakeit