Woda on the rocks

NostotWoda on the rocks

Helteisen heinäkuun aamu. Herra Hylkiö, Untamo, runoilijaharjoittelija on aamukävelyllä. Mielessä on Cafe Parliament. Sinne olisi mukava mennä ja turista tuttujen kanssa. Osuuskaupan käytävä on melkein tyhjä. Jokunen aikainen asiakas pakkailee ostoksiaan muovikassiin. Ei näköjään Cafe Parliamenttiin voi mennä. On vahva teräsverkko ovi esteenä.

Rauhallisin, mutta määrätietoisin, askelin Untamo jatkaa suoraan ulos. Onhan edessä Mäkki, ÄmSee, tai mitä kaikkia nimiä sillä paikalla onkaan. Kaunis on aamu. Oli nautinto kävellä aamun raikasta ilmaa hengittäen metsäpolkua. Unohtuivat vaivat. Herra Hylkiö, Untamo, on miettinyt, ettenhän minä oikea runoilija ole, kun en ole keuhkotautinen, juoppo. Tosin, ei runoilijan välttämättä tarvitse omata edellämainittuja tauteja. Riittää, kun on  julkista mediaa kiinnostava henkilö, kuten valtakunnan kuuluisin runoilija, Jenni!

Jostain syystä järvikalat tulivat herra Hylkiön mieleen. Varsinkin yksi suurimmista maamme järvien petokaloista. Se muuten maistuu erittäin hyvältä tuoreena fileoituna ja grillattuna. Untamo ei vielä itse ole sitä voinut maistaa. Hänen ystävänsä, Luciano Swanovski, on kertonut, että maukasta on grillattu hauki.

ÄmSeen edusta on normaalin sotkuinen. On sitä immeisillä kiire, kun eivät ehdi roskiaan roskalaatikoihin laittaa. Onko siitä kiireestä mitään hyötyä? Joskus voi olla, mutta tuskinpa ÄmSeen terassilta tarvitsee poistua edes ilmahälytyksen tullessa niin äkkiä, että jättää kaikki roskapaperit, pahvimukit ynnä muut pöydille.

Hyötyä niistä roskista voi olla linnuille. Voihan olla, että joku on jättänyt tunkematta koko burgeria kiduksiinsa. Näin ovat lokit, varikset, naakat, tiirat ynnä muut saaneet sapuskaa.

Untamo Hylkiö avaa ÄmSeen oven ja astuu sisään juuri, kun naisoletettu hoikka ja pitkä henkilökuntaan kuuluva olento levitti puhdistetun maton lattialle.

-Ei sitä minuun takiani olisi tarvinnut mattoa eteen levittää, sanoi Untamo, tai olisihan se saanut olla punainen. Olisin tuntenut olevani odotettu asiakas.

Pitkä, hoikka palveluhenkilötär naurahti. Herra Hylkiö saapui myyntitiskille, johon tuli lyhyempi kauniimman sukupuolen edustaja.

-Good morning, aloitti Untamo (osataan meillä kieliäkin).

Ei vastausta. No, tiedä häntä mitä edellä mainittu palveluhenkilö kuunteli kuulokkeillaan. Oli kuitenkin huomannut Hylkiön katseesta päätellen. Hylkiö jatkoi.

– Woda on the rocks, please.

Ei vastausta. Taisi olla helvetillisen hyvää heviä tulossa palveluhenkilön kuuloaistimiin. Ei silloin ehdi asiakkaita palvella. Tai ehkä hän ei ymmärtänyt Hylkiön englantia. Tai huomasi heti, että asiakas on junttitsuhna, joka yrittää esiintyä kielitaitoisena. Untamo päätti kokeilla suomen kieltä. Jospa viesti menisi perille.Vesi jäillä – pliis.

– Se maksaa saman verran kuin vesi ilman jäitä, sanoi palveluhenkilö.

Hintaahan ei herra Hylkiö ollut edes kysynyt, mutta hyvähän se on tietää paljonko woda on the rocks maksaa tänään. Huomenna hinta voi olla jotain muuta. Tänään se maksoi puoli Juorua (€), siis puoli metriä (50c).

Iso, ihanan viileä, pahvinen vesimukillinen juomaa kädessään herra Hylkiö meni tutulle paikalle. Jätti lippalakin ja vesimukin pöydälle ja lähti konttoriin, jota Amerikan maalla sanotaan lepohuoneeksi. Nykysuomeksi sen konttorin virallinen nimi on eriö.

Avattuaan ison oven tuli Untamo Hylkiölle ongelma. Kummasta ovesta pitäisi mennä sisälle. Sukupuolisymbolit olivat vähintäänkin epäselvät. Valitsi oven, jonka sukupuolisymboli oletettavasti sopi hänelle. Hoidettuaan asiansa, hän aikoi pestä kätensä vedellä. Vilautteli kättään hienon lavuaarin automaattihanan alla. Punainen valo vilkkui niin kuin pitikin. Vettä ei tullut. Ei sitten tippaakaan. Sitä ei tullut useankaan vilauttelun jälkeen.

– Olen ilmeisesti näkymätön, ajatteli Untamo ja poistui konttorista.

Istuuduttuaan herra Hylkiö otti ensimmäiset imaukset wodaa on the rocks.

Virkisti. ÄmSeehen oli tullut muutama asiakas lisää. Kolme jannua tuli. Kaksi heistä oli käynyt ostamassa hattukaupasta lippikset, joiden lippa on niskapuolella. Yksi nuorista herroista oli poikkeuksellinen. Hän otti lippiksen päästä ennen kuin alkoi nauttia aamuisesta roskaruoka annoksestaan. Toiset kaksi olivat mahdollisesti tulevia formulakuskeja, tai NHL kiekkoilijoita. Heillä lippalakki pysyi päässä. Toisella lippa niskapuolella, toisella otsapuolella.

He olivat normaaleja nuoria miehiä.

Tai olivatko he ehkä moderneja juutalaisnuoria, jotka pitävätkin lippalakkia kipan sijasta?

ROKOTUSLABYRINTTI

NostotROKOTUSLABYRINTTI

Hypätäänpä nyt sielujemme silmillä kolmekymmentä vuotta eteenpäin. On vuosi 2051.

Kolmessakymmenessä vuodessa on ehtinyt tapahtua vaikka mitä. Kaikkea emme edes yritä kuvata teille. Muistattehan herra Luciano Swanovskin ja hänen puolisonsa Petulia Swanovskin? Jos he olisivat syntyneet 1800-luvulla, he olisivat jo aikoja sitten liittyneet näkymättömään maailmaan, mutta koska he syntyivät 1900-luvulla he elelevät edelleen. Ikää heillä molemmilla on kyllä yli 100-vuotta. Se nyt ei nykyaikana ole harvinaista. Ja yhä yleisemmäksi näyttää käyvän. Jonnekin on kirjoitettu jotenkin näin:”Tulee aika jolloin surkutellaan niitä, jotka kuolevat alle satavuotiaina.”

He istuvat yhdessä keittiön pöydän ääressä ja syövät. Petulia syö soijasoossia ja Luciano läskisoossia. Soossi on heidän mielestään hyvää. Sulaa suussa ja vatsassa. Hyvin näyttää maistuvan. Annokset nyt eivät ole suuren suuria, mutta riittäviä kuitenkin. Olemme asentaneet salakuuntelulaitteet heidän kotiinsa, joten voitte seurata heidän keskusteluaan. Ja sitten SSHHHH! Älkää kertoko kenellekään, ettei tämä tieto mene Petulian korviin, olemme asentaneet myös hyvin pienen langattoman kameran keittiön ikkunalaudalle. Ikkunalaudalla on keraamisia esineitä: valkoinen villakoira, mustavalkoinen kissa ja värikäs pikkuinen lintu. Mikrofoni ja kamera on taitavasti upotettu niihin. Luciano on aavistellut, että jotain tällaista on heidän huoneistoonsa laitettu, mutta Petulia on autuaan tietämätön.

– Muistatko, kun kolmekymmentä vuotta sitten rakennettiin urheiluhalliin rokotuslabyrintti, kysyi Luciano.

– Muistan, vastasi Petulia, eikös me mentykin sinne?

– Mentiinhän me. Ja vielä avajaispäivänä.

– Niinpä mentiinkin. Minulla oli se nätti ulkoilupuku, josta sinä pidät. Se, jossa on valkoista ja viininpunaista.

– No, niin oli.

– Sinulla oli se verryttelypuku, josta et pitänyt. Se, jossa on mustaa, harmaata ja valkoista.

– Ja jaloissa meillä oli molemmilla hyvät lenkkarit.

– Niin oli.

Ruokailun lomassa on mukava katsoa Tosi-TV:tä, eli ikkunasta ulos. Parkkipaikalla on autoja niin kuin jo kolmekymmentä vuotta sitten. Nyt ei ole enää jäljellä yhtään bensiinikäyttöistä autoa. Sähkökäyttöisiä on useita. Uusimmat autot toimivat jollain salaisella energialla, jonka nimeä, lähdettä, tai valmistustekniikkaa ei ole kansalle kerrottu. Kansa kutsuu sitä F-energiaksi. Harakat hyppelevät autojen seassa. Lokit lentelevät taivaalla ja pudottelevat pommejaan autojen päälle autoilijoiden harmiksi. Epäillään lokkien saaneen vaikutteita puolueelta, jonka nimi on Vihreät. Hehän vastustavat laivoja, lentokoneita, autoja ja kaikkia liikennevälineitä, jotka saastuttavat ilmakehää. Olemme ottaneet opiksi heidän informaatiostaan ja siksi emme puhu näitä asioita. Puheessahan tuotetaan hiilidioksidia ja kaiken lisäksi levitetään virustauteja. Siksi on terveysturvallisempaa kirjoittaa. Eikö olekin? Anteeksi sotkeutuminen politiikkaan. Palataan nykyhetkeen, siis vuoden 2051 toukokuiseen aamuun.

Luciano ja Petulia lusikoivat ruokaansa tyytyväisinä. Yrittävät samalla palauttaa mieleensä tapahtumia kolme vuosikymmentä sitten.

– Siellä oli hieno juoksurata. Sen pohja oli sininen ja juoksuradat oli rajattu valkoisella maalilla.

– Niin oli. Meidät laitettiin seisomaan lähtöviivalle riviin.

– Kyllä.

– Taisipa olla ihan kaupunginjohtaja itse avaamassa maakunnan ensimmäisen Rokotuslabyrintin?

– Oli. Mikäs hänen nimensä olikaan? Pertti … Pertti … ???

– Pasanen … ei… vai oliko ?

– No, oli kuka hyvänsä, sanoi Petulia, siinä me seisottiin ja takana oli monta riviä ukkoja ja akkoja, jotka halusivat kiireesti rokotuksen.

– Niin oli, olihan meitä ainakin kakskymmentäneljä yhteensä, totesi Luciano.

Kaupunki oli ylittänyt itsensä ja järjestänyt ensimmäisen joukkorokotustilanteen esimerkillisesti ainakin virkailijoiden mielestä. Tosin maakunnan päälehden, Mullikan, Kuuma Linja suorastaan pursusi kritiikkiä järjestelyn kehnoudesta kuten tavallista. Petulia ja Luciano olivat tyytyväisiä järjestelyihin. Kaikki odottivat jännittyneinä lähtölupaa. Ja koska Rokotuslabyrintti, eli kansankielellä Rokotusriihi, oli rakennettu talkoovoimin pikavauhtia urheiluhalliin, annettiin lähtölupa leikillisesti kuin urheilukilpailussa ampumalla starttipistoolilla ilmaan.

Jännitys tiivistyi. Hiki helmeili monen kasvoilla. Jotkut heiluivat jo valmiina juoksuun. Kukaan ei halunnut jäädä ilman rokotusta, joka oli kansankielellä Vazerin Pinotex nimeltään. Kukapa ei haluaisi suojaa sairautta ja kuolemaa vastaan?

Sitten kuului kaupunginjohtajan miehekäs ääni:”PAIKOILLENNE! VALMIIT!” Ja, laukaus kajahti! Kaikki kaksikymmentäneljä säntäsivät matkaan. Luciano otti Petulian käskynkkään, kun takaa tulevat kiirehtivät ohi kuin olympialaisten satasen loppukilpailussa konsanaan.  Oletteko nähneet pariskunnan juoksevan käskynkässä? Ai ette!

Jos olisitte olleet paikalla, niin olisitte nähneet. Eihän se kovin vauhdikasta ollut, mutta eteenpäin niinkin mentiin. Suora oli hieman yli sata metriä pitkä. Ei siis mikään maratonmatka. Kyllä se pitkältä tuntui herrasväki Swanovskista. Ihan puuskuttaa piti. Oli joukossa muitakin hitaamman sorttisia. Kentältä labyrintistä kuului huutoja:”TÄNNEPÄIN! NUMERO VIISIKYMMENTÄKOLME! NELJÄTOISTA! KUUSI!” Ihmiset säntäilivät sinne tänne. Jotkut jopa tönivät toisiaan. Voi, kun saisin sen piikin, ettei aine pääse loppumaan! Jos jään ilman, kuolen ihan varmasti pian!

Seuraavan päivän lehdessä kerrottiin kolmen rokotettavan kuolleen juuri ennen kuin pääsi rokotuskoppiin. Patologin tutkimuksessa todettiin, että syynä oli happivajaus keuhkoissa. Koska keväisin yleensäkin on patologeilla kiirettä, ei patologi miettinyt asiaa sen enempää, vaan kirjoitti kuolinsyyksi ”korona”.

Kyllä Swanovskin pariskuntakin joukossa oli. Etenivät käskynkkää sen kuin ehtivät. Huomasivat edessäpäin valoa. Eivät kääntyneetkään labyrinttiin, vaan jatkoivat matkaa.

Radan päässä oleva ovi oli jäänyt, tai jätetty auki. Sieltä tulvahti alkukesän tuoksu. Aurinko paistoi. Sinne Luciano ja Petulia suunnistivat reipasta valssin tahtia, vai oliko se kuitenkin humpan tahtia?

Unohtui rokotus ja vaivat. Alkoi luonnon heräämisen ihastelu ja kesästä nauttiminen.

Kapusta kahtia

NostotKapusta kahtia

Ostamme romua, myymme antiikkia, sanoi rehellinen vanhain tavarain myyjä. Vai onko hän rehellinen? Minun mielestäni on. Hänhän ostaa halvalla, antaa tuotteille lisäarvoa nimeämällä sen antiikiksi ja myy sitten kalliimmalla hinnalla. Näin hän elättää itsensä, perheensä ja auttaa myös lähimmäisiään. Hän on arvostettu Vinttikauppias. Ei miljonääri, muttei ihan senttinäärikään.

Eikö verottaja ole vielä huomannut, että nyt olisi oiva tilaisuus hankkia lisätuloa? Älkää olko huolissanne, kyllä se vielä tulee. Uusi verotusperuste. Arvelen, että se tulee ennemmin, kuin ammattiyhdistysjäsenmaksujen verovähennysoikeus poistuu.

Tämä on sitten tulevaisuuteen kurkottava juttu, sillä nythän verotulot kasvavat huikeaa vauhtia. On pelättävissä, että pienen valtion aarrekammio osoittautuu liian pieneksi. On ryhdyttävä rakentamaan uutta ja kiireesti. Olisihan se suunnaton häpeä, jos arvokkaita verojuoruja ( vero €) ei saataisi mahtumaan minnekään.

No, nyt ei voi kuin huokaista oikealle yläviistoon.

– Kiitos Euroopan Unionista.
– Ohoh, ethän sinä pidä siitä, kuului hieman hämmästynyt, mutta lempeä ääni.
– Pidänhän minä, kivahdin.

Yläkerrassa oli hiljaista. Liekö aamutoimet menossa? Kiireellisempiä viestejä tullut? Joku allekirjoittanutta tärkeämpi henkilö ottanut yhteyttä? Sieltä kuului hiljainen rykäys.

– Onko kurkku kuiva, kysyn minä, ennen kuin Yläkerran Isäntä ehti sanoa mitään.
– Kiitos kysymästä. Ei ole.
– Tuleeko se Finnexit?

Syvä hiljaisuus jälleen. Yläkerrassa. Ja täällä alhaallakin on hiljaista. Ulkona ei ole niin hiljaista. Siellä on ääniä: linnunlaulua, lehtien havinaa, hyönteisten surinaa ja laineiden liplatusta.

Yläkerrassa havahduttiin ja sieltä kuului:

– Puhuitkohan sinä totta, kun sanoit pitäväsi Euroopan Unionista?

Nyt en voinut muuta, kuin katsoa varpaitani kohti. Huokaista. Ja vastata.

– Anteeksi. Tiedänhän minä, ettei pitäisi kiukutella, valehdella, eikä teeskennellä.
– Mutta tuleeko se Finnexit, kysyn kärsimättömästi.

Huokaus, toinen huokaus ja kolmaskin huokaus. Ei kuulu vastausta. Nyt en voi muuta, kuin lähteä etsimään sitä vanhaa, käytettyä ja hieman halkinaista kapustaa. Jos löydän sen, nimeän sen antiikiksi. Se on merkittävä testamenttiin ja laitettava selkeä ohje, että kapusta on halkaistava kokonaan. Puoliskot on jaettava lakien ja asetusten mukaan perijöille.

Antiikkia se joka tapauksessa on.

Wanha Käpy

Incognito kaunotar

NostotIncognito kaunotar

Luciano Swanovski käveli yksin vieraan kaupungin kaduilla. Silmät osuivat vastaan tulleeseen naiseen, joka ilmiselvästi halusi pysyä tuntemattomana. Nainen näytti tutulta, aivoissa raksutti. Missä olen nähnyt tuon naisen? Oliko se elokuvissa? Cherbourgin sateenvarjo? Ranskalainenhan tuon naisen täytyy tietenkin olla. Näkeehän sen jo päältä päinkin. Tosin, viiksiä tällä naisella ei ole. Joillain ranskalaisilla naisilla on, tai ainakin oli joskus 1960 luvun lopulla, kun herra Swanovski kävi Rouenissa. Älkää kuvitelkokaan, että Luciano Swanovski olisi suudellut ketään ranskalaista naista siihen aikaan! Hänen näkönsä vaan oli niin tarkka, että hän huomasi tummat, aidot viikset, naisen ylähuulen ja nenän välissä jossain Rouenin kaduilla vastaan tulleessa naisessa.

Vaikka herra Swanovskista ei ole tullut vieläkään tangokuningasta, eikä hän siis ole millään lailla varakas, eikä edes köyhä julkkis. Köyhä kyllä, mutta julkkis ei. Sitä paitsi onko nykyään olemassa köyhiä julkkiksia? Julkisuushan tietää rahaa, eikö vain?
Herra Swanovski on yleensä herrasmies eikä pysäyttele tuntemattomia naisia kaduilla. Tällä kertaa hän rohkaisi mielensä, meni naisen viereen viereen ja kysyi:

– Parlez-vous français? (Puhutteko ranskaa?)
– Oui (kyllä), vastasi tämä ennen maailmankuulu näyttelijätär ujosti.

Voi ihmeiden ihmettä! Tuollainen kuuluisuus antoi köyhän, tuntemattoman entisen oopperalaulajaharjoittelijan, ottaa valokuvan itsestään! Uskomattoman suuri onni! Ja mikä ihmeellisintä, tämä kuuluisuus ja kaunotar salli erään ohikulkijan ottaa kuvan, jossa Luciano Swanovski ja tämä Brigitte Chardonnay (nimi muutettu kaunottaren toivomuksesta hänen yksityisyytensä takaamiseksi) seisoivat rinnan ikään kuin olisivat hyvinkin tuttuja.

Sen jälkeen he seurustelivat vielä tovin. Enimmäkseen elehtien käsin ja ilmein. Taisi siinä jokunen äännähdyskin kuulua. Ranskaa herra Luciano Swanovski ei uskaltanut enää yrittää, koska mieleen tuli vain Pariisin ravintoloissa ja kahviloissa hyödyllinen lause:

– L’addition, silvous plait (Lasku olkaa hyvä) !

Sehän ei olisi tähän tilanteeseen sopinut mitenkään. Todennäköisesti siitä olisi seurannut äkillistä toimintaa madame Chardonnaylta. Hän olisi ottanut repun salamannopeasti harteiltaan ja heilauttanut sillä herra Swanovskia päähän. Silloin olisivat silmälasit menneet rikki, eikä herra Swanovski olisi voinut kirjoittaa pitkään aikaan mitään. Olisi voinut mennä tajukin herra Swanovskilta!

Elämä on ihmeellistä!

Köyhä ja tuntematon mieskin voi kohdata todellisen kaunottaren aivan sattumalta ja Suomessa! Mikä merkillisintä, tämä kaunotar on ujo, ystävällinen, lahjakas, eikä ollenkaan julkisuushakuinen diiva!

Herra häntä siunatkoon!

Wanha Käpy

Oi virus, tule jo

Oi virus, tule jo

Ystäväni, runoilijaharjoittelija, Untamo Hylkiö istuu Kaffilassa. Yksin. No, ei aivan yksin. Kaffilan asiakaspalveluhenkilö seisoo kassan lähellä kädessään Mikä Lie (ML 1.3) merkkinen laite. Se on laite, joka auttaa siinä, ettei tarvitse katsoa kahvilan saliin. Onko yksi monista sen Mikä Lie laitteen tarkoituksista vierottaa ihmiset toisistaan? Partaa sillä ei tiettävästi voi vieläkään ajaa.

Muuten, englanniksi se Mikä Lie (ML 1.3) on What Ever (WE 1.3), eikö olekin?

Kaikkihan tietysti tietävät, että kyse on älypuhelimesta.  

– Huokaus, tuli Untamo Hylkiön suusta.

Ja toinenkin huokaus tuli. Taisipa tulla kolmas, neljäs ja viideskin. Kuka niitä kaikkia huokauksia jaksaa laskea? Joku viisas on sanonut, että maailman lyhyin rukous on huokaus.

Miksi Untamo huokaili?

Nyt alamme käyttää meille annettua erityislahjaa, ajatustenlukua. Me kuulemme joidenkin ihmisten ajatukset jo ennen kuin he tuovat ne julki. Uskokaa tai älkää! Totta se kuitenkin on. Älkää pelätkö! Emme aio julkistaa kaikkia kuulemiamme ajatuksia missään. Tai, jos julkaisemmekin, emme kerro mikä ajatus, sana, lause, tai virke on keneltäkin lähtöisin.

– Oi virus, tule jo, tule-tule jo, alkoi herra Untamo Hylkiö lallatella mielessään.

Ilman virusta (IiVee 2020, InspiraatioVirus 2020) on lähes mahdotonta kirjoittaa uutta sanoitusta tunnettuun lauluun ”Porsaita Äidin oomme  kaikki”. Onko sellainen tilattu Untamolta? Voi olla. Hän, kun ei bisneksistään paljoakaan kerro. Joka tapauksessa, näyttää tulevan hikihelmiä otsalle ja poskille.

– Tule joo, tule joo, viiruksenii (molto crescendo, lento, piccato)… jatkoi ystävämme Untamo Hylkiö lallattelua.

Pahimmillaan IiVee viruksen tulon odottaminen voi olla niin tuskallista, että hikeen sekoittuu punaista, yleensä suonissa virtaavaa nestettä. Siinä nesteessä virtaa hemoglobiinia, valkoisia ja punaisia soluja, sokeria, kalkkia ja suolaa. Ynnä muuta. Ynnä muuta.

Nyt Kaffilan asiakaspalveluhenkilö loi paheksuvan katseen Untamo Hylkiötä kohti. Ei Kaffilassa saa lallatella edes mielessään. Se voi häiritä muita.

Ei tullut IiVee virusta, mutta Brigitte Chardonnay (BC) ilmestyi Kaffilaan. Naamioituneena tietysti. Ymmärtäähän sen. Niin tunnettu filmitähti herättäisi huomiota, ellei olisi naamioitunut. Brigitte laittoi lempeästi ja varmoin ottein naamion herra Untamo Hylkiön kasvoille.

Oliko runoilijaharjoittelija U. Hylkiö vahingossa lallatellut ääneen?

Sitä me emme kerro.

Testamenttausta

Testamenttausta

Luciano Swanovskin ystävä, varatuomari Bronski, on sanonut, että testamentti kannattaa kirjoittaa ajoissa. Ja tottahan se on, että ihmisen elämä voi olla lyhyt, pitkä, tai keskipitkä. Tai jotain muuta. Koskaan ei tiedä onko viimeinen valssi soinut, tai pasuunan ääni alkanut kuulua yläilmoista.  

Testamenttiasia on huolestuttanut tangolauluopintoja harjoittavaa, entistä oopperalaulajaa, herra Swanovskia. Herra Swanovskille on kertynyt ikää ja painoa, joten perunkirjoitukset lähestyvät. Tangolauluopinnot eivät ole edenneet. Eikä Luciano halua keskeyttää opintojaan. Tangomaisterin titteli häämöttää vielä hämärässä tulevaisuudessa. Toivoaan herra Swanovski ei ole  menettänyt. Äänenavaustekniikassa on kuulemma uusi trendi: ääni on parasta avata kurlaamalla lasillisella vettä, jossa on 12,5 millilitraa nestemäistä ranskalaista autoa. Ymmärsitte varmaan, että kyseessä on Renault VSOP cognac.  

Lucianon rakas puoliso, Petulia, ei ole kovin kiinnostunut testamenttiasioista. Näinhän se on, että miehellä ja vaimolla voi olla erilaisia kiinnostuksen kohteita. Isossa kirjassakin kerrotaan, että aviopuolisot, mies ja nainen, täydentävät toisiaan. Ja sanoohan sen jo järkikin.

Yllä oleva oli sitten intro, eli alkupuhe. Nyt näytämme teille Lucianon keskeneräisen, ja mahdollisesti vielä monta kertaa muuttuvan testamentin luonnoksen. Tämä luonnos koskee Lucianon kalleinta irtainta omaisuutta, eli hiusproteesia, joka on ostettu 1960-luvun alkupuolella Kuokkasen peruukkiputiikista Helsingistä.  

1§ Minä, Luciano Swanovski, syntynyt 29. helmikuuta 1948, ilmoitan viimeisenä tahtonani, että hiusproteesini, eli tupee, väri ruskea, löytyy vaatekaappini ylähyllyltä pahvirasiasta, jossa lukee ”Peruukki”. Mikäli minä, Luciano Swanovski, entinen Waris, kuolen ennen vaimoani, on  edellä mainittu irtain omaisuus luovutettava rakkaalle vaimolleni Petulia Swanovskille, syntynyt 29. helmikuuta 1952 sillä ehdolla, että tämä omaisuus siirtyy hänen kuolemansa jälkeen perikunnalle, johon kuuluvat kaikki heidän lapsensa puolisoineen lapsineen ja koirineen, ja heidän rakas adoptiotyttärensä, Tarja Wishpäck, syntynyt 29.helmikuuta 1972 ja mahdollisille uusille adoptiolapsille.

2 §  Minun, Luciano Swanovskin, jemmatililläni, Fi 88 123456 7256 7, olevat varat on säätiöitävä ja säätiön on huolehdittava, että jokaisella peruukin omistajalla on oltava haluamansa värinen tushikynä. Säätiötä ei saa ikinä lopettaa, ja sen hallinnan on pysyttävä ikuisuudesta toiseen Swanovskien suvulla.

Selitys pykälälle 2: elämässä tilanteet vaihtelevat. Välillä harmittaa, ottaa hiuksiin, nyppii ja tekisi mieli sanoa sarvipään erinimiä, tai jotain muuta. Toivomukseni on, että jokaisella hiusproteesini omistajalla on aina tushikynä ja kun harmittaa, hän värjää sopivan määrän proteesin hiuksia hius kerrallaan niin kauan, että suuttumuksen höyry haihtuu omistajan omista hiuksista. Jos henkilö on alaikäinen, hänen holhoojansa määrää kuinka monta hiusta on värjättävä ja kuinka pian värjäys on suoritettava. Näin minimoidaan perheissä mahdollisesti puhkeavien kriisien seuraukset.  

Tällaisen testamentin Luciano sai aikaiseksi. Raskastahan se on testamentin laadinta. Sainpa sen aikaiseksi, hän huokaisi, katsoi oikealle yläviistoon ja huokaisi uudelleen.

Se oli kiitollisuushuokaus johon sisältyi hieman väsymystä, onnea, ja uteliasta tulevaisuuden odotusta.

Pakina kirjoitettu Varkaudessa 7.12.2014

ÖKLÖPUHETTA

Tapasin pitkästä aikaa ystäväni Untamo Hylkiön. Muistattehan hänet? Hän on runoilija, tai oikeastaan runoilijaharjoittelija. Harjoittelija siksi, että yksikään kustantaja ei ole toistaiseksi julkaissut hänen runokokoelmaansa. Nyt niiden kokoaminen on jo vaikeata. Hän, kun on kirjoittanut niitä lyijykynällä löytämiinsä paperinpaloihin. Paperinpaloja hän on pitänyt taskussaan. Joskus lukenut runojaan joillekin satunnaisesti tapaamilleen lähimmäisille. On hän lukenut niitä rannalla istuessaan sorsille, variksille, naakoille ja varpusillekin.

Istuimme yhdessä puiston penkillä. Aurinko lämmitti mukavasti. Untamo ei ole kovin puhelias. Hän puhuu harvoin ja lyhyesti. Ehkä se onkin runoilijoiden tärkein ominaisuus? Hän veti ilmaa sisäänsä, aukaisi suunsa ja sanoi:

– Onko olemassa lakia Öklöpuheesta?

– Häh? Mitä se öklöpuhe on? Vihapuheesta olen paljonkin kuullut, mutten öklöpuheesta?

– No, se on sitä, kun joku tuntematon naisimmeinen sanoo sinua rakkaaksi.

– Ai! Onko joku sanonut sinua rakkaaksi, kysyin.

– On, vastasi herra Hylkiö tyynesti.

Katselimme auringon kimallusta järven pinnalla. Lokit lentelivät taivaalla ja tekivät välillä syöksyjä järven pintaa kohti. Yrittivätköhän pyydystää kalaa? Muutama sorsa nousi rannalle ja lähti vaappumaan meitä kohti. Onkohan Untamo rakastunut? Katsoin häntä kohti. No, ihan normaalilta näytti. Jos ihminen on rakastunut voi ulkoinen olemuskin muuttua epänormaaliksi, eikö vain? Rakastuneen ihmisen katseesta loistaa tähtien kimallus ja poskissa on hento punerrus. Silmiin en Untamoa katsonut, koska istuimme rinnakkain. Hänen poskensakin näytti olevan vain terveesti ruskettunut. Ei taida olla rakastunut.

– Kerro lisää, pyysin.

– No, yksi tuiki tuntematon naisimmeinen on muutaman kerran kysynyt minulta ”rakas, kuinka voit”.

– Ohoh! Entä sitten?

– Sehän on sopimatonta, eikö olekin?

– Ai. Loukkaannuitko myös?

– Kyllä. Eihän tuntematonta ihmistä saa sanoa rakkaaksi. Se on Öklöpuhetta, joka pitäisi kieltää lailla.

Muutama pilvi leijaili taivaalla ja aurinkokin oli siirtynyt parin piirun verran länttä kohti. En tiedä mitä ystäväni, Untamo, mietti. Itse ajattelin eduskuntaa, oikeuslaitostamme, isänmaatamme ja ihmisiä, jotka täällä asuvat. Ajat muuttuvat, ihmisiä jää työttömäksi. Lakeja laaditaan lisää ja näin ainakin viranomaiset ja oikeuslaitos saavat lisää töitä. Varmimmin välttyy syytöksiltä, kun ei puhu, kirjoita, eikä julkaise mitään.

Jos tapaatte Untamo Hylkiön, älkää sanoko häntä rakkaaksi.

Swanovskien häät

Tämä on yksi niistä monista visioista, mitä ihminen ja erityisesti pakinoitsija voi nähdä. Luciano Waris, työtön, tangolauluopintoja harrastava elatusvelvollinen, seisoo vihkiryijyn edessä. Yrittää seistä tutisematta morsiamensa vieressä. Varmistaaksemme, että tämä on pakina, eikä kolumni, käytämme pastoreista lyhenteitä. Toinen heistä on pastori A ja toinen pastori B.

Pastorit ovat liturgoineet duettona kovaa ja komeasti. Kumpikaan ei edes yrittänyt päästä siihen taiteelliseen tasoon, johon sievähkö huippusopraano pääsi eräässä maamme temppeleistä. Hänen laulunopettajansa oli onnistunut kehittämään laulajattaren taidot niin korkealle, ettei hänen laulustaan kuulunut yhtään ymmärrettävää sanaa. Emme edes tiedä, lauloiko hän suomeksi vai latinaksi. Ach-äänteiden puuttumisesta voimme päätellä, että saksaa se ei ollut. Suhuäänteitäkään ei ollut riittävästi, että saisimme aiheen syyttää slaavilaisia kieliryhmiä epäselvyydestä. Ilkeänä ihmisenä uskallamme väittää, että joku, todennäköisesti arkipiispa tai hänen hiippansa oli antanut määräyksen, että kirkossa esitettävän laulun on oltava äänenkäytöllisesti niin korkeatasoista, että sanoma – jos sitä nyt olikaan – on hävitettävä. Ehkä tämä on sitä suomalaista sosialismia, jossa pyritään estämään hyvän sanoman eteenpäin meno? Ehkä vika oli kuulijoiden korvissa tai allekirjoittaneen korvien välissä.

Anteeksi pitkä viivähdys menneisyydessä. Palatkaamme vaihtoehtoiseen ja ehdolliseen tulevaan todellisuuteen. Eräässä maamme kirkossa on häät. On juuri päästy siihen kohtaan, jossa lyhyen kaavan mukaan kysytään:

– Tahdotko sinä, Petulia Pääskynen, ottaa Luciano Wariksen aviomieheksesi ja rakastaa häntä myötä- ja vastamäessä?

– Tahdon, tsirpahtaa neiti Pääskynen matalalla altollaan.

– Tahdotko sinä Luciano Waris, ottaa Petulia Pääskysen aviovaimoksesi ja rakastaa häntä
myötä- ja vastamäessä.

– Tahdon, kraakkaa herra Waris.

Näin olisi vanhan ja lyhennetyn kaavan mukaan. Jumalanpalveluksen uudistuskomitea on kuitenkin tullut siihen tulokseen, että vihkiseremoniakin täytyy uudistaa siten, että tuon tärkeän kysymyksen esittäminen on tehtävä seuraavasti:

– Tahdotko sinä, Petulia Pääskynen, entinen Hakkarainen, omaa sukua Virtasen Väinön tytär, joka taas on Miettisen Kaisan poika ja Miettisen Kaisa taasen on Guttwosen Karl-nimisen sotaherran lehtolapsi, Guttwosen Karl on Natalia von Schulzenbvögelin poika ja … …

– Tahdotko sinä, Luciano Waris, entinen Kuikka, omaa sukua Peipposen Puavon jälkeläinen, Peipposen Puavo taasen on Nätti Jussin pojanpoika, Nätti Jussin äiti sitävastoin on Rohmo Guttosen tytär … … …

Uudistuskomitean uudistusehdotuksen mukaisesti aloitetut Petulia Pääskysen ja Luciano Wariksen hääseremoniat jatkuivat ja jatkuivat. Uudistuskomitea oli antanut määräyksen, että tässä kohdin seremoniaa on lueteltava tarkka sukuluettelo morsiusparista Aatamiin ja Eevaan asti. Seremonia kesti ja kesti. Morsiuspari vaihtoi jalkaa ja katseita. Pikkuhiljaa hiki alkoi helmeillä molempien otsalla. Morsiamen ehostus sai hikinorojen aiheuttamia juovia. Sulhasen tukka harmaantui silminnähden. Häävieraat alkoivat availla kännyköitään. Jotkut yrittivät soittaa taksia hakemaan. Eräät soittivat toisilleen. Pastorit jatkoivat protokollan mukaista sukuluettelon lukemista. Häävieraat kääntyilivät toistensa puoleen ja vaihtoivat käyntikortteja. Pastorit A ja B eivät huomanneet, että ainakin kuusi häävierasta ehti kuolla. Heidät kannettiin suoraan alakerran kylmiöön eli kryptaan. Vahtimestari poistui heittämään hiiliä krematorion uuniin ja poraamaan kuoppia tuhkauurnille. Kauan eläköön jumalanpalveluksen uudistuskomitea!

Häät ovat ihana juhla!

Emme ole saaneet tietoomme oliko vihkikaavasta kokonaan poistettu se kysymys, joka vanhassa kaavassa on. Emme edes tiedä pääsikö seremonia koskaan siihen kohtaan, jossa tehdään ne tärkeät kysymykset. Neiti Pääskynen ja herra Waris soittivat kännyköillään Lääninhallitukseen loputtomiin kestävän sukuluettelon lukemisen aikana ja anoivat lupaa sukunimenvaihtoon. Lupa myönnettiin. Näin heistä tuli herra ja rouva Swanovski. Käsi kädessä kyyhkyläisiltä näyttävä Swanovskin pariskunta poistui vaivihkaa kirkosta vielä hengissä olevien, paikalle jääneiden, kahden häävieraan seuraamina. Pastorit jatkoivat sukuluettelon lukemista huomaamatta kirkkosalin tyhjenemistä.

Protokollan valvontaviranomainen teki juhlista valituksen kirkkohallitukseen, koska videoidusta hääjuhlasta kävi ilmi, että luettelon jossain vaiheessa jompikumpi pastoreista lausui jonkun esi-isän tai äidin nimen hieman väärin. Luojan kiitos, herra ja rouva Swanovski ovat onnellisen tietämättömiä valituksesta ja vaeltavat häämatkallaan käsi kädessä Jerusalemin kaduilla.

Wanha Käpy

kirjoittanut Pekka Sevanto Vantaalla loka- tai marraskuussa 1999

Organisointi on kivaa

Me miehet, me vasta organisaattoreita olemme. Järjestys se olla pitää. Eikä siinä sinänsä mitään. Jumalahan on järjestyksen Jumala. Taitaa kuitenkin Häntä huvittaa kun rukouspiirissä käydään keskustelua tähän tapaan:

– Ota sinä Lennu rukousaiheeksi kodittomat kissat, ukko sanoi ja   osoitti sormellaan Lennua, joka on siis akko eli kauniimman sukupuolen edustaja.

– Joo, nyökkäsi Lennu nöyrästi. (Onko mies luomakunnan kruunu? Eikö hirvi olekaan Suomessa se komein ja määrätietoisin kruunupää?)

Ripeästi organisointi edistyi. Suorastaan kiihkeästi. Katseet kohtasivat ja kynät sauhusivat. Ongelmia tuli solkenaan. Rukoile sinä tämän ja tämän aiheen puolesta. Ota sinä tämä aihe ja sinä tämä aihe.

Rukous on työtä ja työ on ORGANISOITAVA!

Rukouksen organisointi sujui ripeästi. Aiheet määrättiin akoille eikä ukoille jäänyt mitään. Näin miessukukunta osoitti jälleen kyvykkyytensä työnjohtotehtävissä. Johtaminen on jaloa ja organisointi kivaa!

Rukouspiirissä ei ehditä rukoillakaan, kun pitää organisoida.

Olisikohan jossain rukouspiiri, jossa rukoiltaisiin liikoja organisoimatta?

Kysyy nöyrästi kunnioittaen ja katseen yläviistoon kääntäen.

Alkuperäinen pakina kirjoitettu 1990-luvulla Vantaalla. Muutettu 29.7.2019 Kuopiossa.

Brändäyksestä puute

Runoilijaharjoittelija, Untamo Hylkiö, istuu puiston penkillä. Aurinko on noussut, linnut lentelevät, lokit rääkyvät. Taivaalla pilvet vaeltavat. Herra Hylkiön ajatuksetkin vaeltavat. On hyvä, että on ajatuksia. Ei ole hyvä, jos ei saa inspiraatiota, vaikka kuinka huokailisi omassa kammiossaan. Runot ovat sanoja, joita ei sivulle kannata montaa kirjoittaa. Ai miksikö? Muste on kallista, sanoi kustantaja. Emme julkaise teidän runojanne, kun ne ovat niin pitkiä. Tämän ajan trendi on se, että ensin pitää olla nimeä ja sitten on oltava brändi. Paperikin on ostettava itse. Taas huokaus, herra Hylkiön suusta.

– Kuka minut brändäisi?

Hiljaisuus. Ainakin kolmen ikuisuuden mittainen hiljaisuus.

– Eihän meistä Hylkiöistä kukaan välitä, ajatteli Untamo, ja katsoi maahan.

Jokunen tupakan tumppi, karamellipaperi ja ties mitä osui silmiin. Pieni tuulen vire toi hyvää kalaveden hajua runoilijaharjoittelijan nenään.

Olisipa vene, tai rahaa, että pääsisi risteilylle.
Jos olis oikein paljon rahaa, ostaisin laivan, vielä isomman kuin Nooalla oli.

Yläkerrasta kuului rykäisy.

Ohoh! Ja mitäs sillä tekisit, kuului ylhäältä.
Kutsuisin kaikki hylkiöt luxus risteilylle, huokaisi herra Hylkiö.

Yksi varpunen lennähti Untamo Hylkiön jalkojen lähelle. Näytti etsivän syötävää. Nokki hiekkaa, tupakan tumppia ja ties mitä. Katsoivat toisiaan hetken, varpunen ja herra Hylkiö. Hetki oli minimaalinen ikuisuus. Jopa niin lyhyt, ettei sitä ikuisuudeksikaan voi sanoa. Untamo kaivoi taskustaan pienen kynän pätkän. Se on hänellä aina mukana. Varmuuden vuoksi, jos tulisi inspiraatio. Yhdessä taskussa hänellä on pieni pahvin pala, johon voi kirjoittaa. Nyt hän kirjoitti.

Varpunen huoleton, 

rikas trendikäs 

              pesetti maton, 

kuuluisa,

brändikäs, 
              kuuro.
Lempeä keväinen sadekuuro yllätti Untamo Hylkiön. Ei ollut sateenvarjoa, sadetakkia, eikä mitään, jolla olisi estänyt sateen kastelemaa paitaa liimautumasta märkänä iholle. Herra Hylkiö nousi. Lähti rauhallisesti kävelemään. Löytyisiköhän sopivaa hiekka-, tai paperinkeräysbungalowia, missä olisi tilaa nukkua?

Käveltyään ainakin kilometrin ja tutkittuaan jokaisen mahdollisen hiekka-, jätepaperilaatikon, tai muun mahdollisen yöpymispaikan, alkoi toivottomuus hiipiä mieleen.

– Pitääkö tässä yrittää asustella veneen alla?

Herra Hylkiö kirosi mielessään kaikki ne kustantajat, joille hän oli runojaan lähettänyt saamatta kustannussopimusta ja rahaa. Riistäjiä! Sydämettömiä! Rakkaudettomia ovat! Löytyi vapaa istuinpaikka taas.

– No, helpottiko? Kuului Yläkerrasta.
– Ai mikä?
– Kustantajien kiroaminen.

Untamo katsoi varovaisesti taivaalle. Sanoi ääni väristen.

– Sinähän sen tiedät.
– Niin, kyllä minä tiedän, mutta tiedätkö sinä, että minä rakastan sinua?

Muutama suolainen kyynel tuli Untamo Hylkiön silmäkulmiin. Valui poskille. Piti ihan pyyhkiä käsillä pois, ettei vaan kukaan näkisi. Aurinko loisti ja lämmitti.

On jälleen kesä.

Wanha Käpy

Ongelma tullissa

Kunnianarvoitettu Puolustusministeriö,

kirjoitan Teille ensimmäistä kertaa. Olen ikivanha Tupakeittiö Savossa. – Muuten, mitä teille sinne Suomeen kuuluu? – Hi…hi…hi – öh, anteeksi. – Minulla on kirjuri, jolle sanelen ja hän kirjoittaa. Tosin, välillä hän ärähtelee, murahtelee, röyhtäilee, haisee ja narisee.

(Kirjurin kommentti:”Tää ei ole kivaa! Kohta kirjoitan omiani, enkä kerro Tupakeittiölle mitä kirjoitin, ellei se lakkaa höpisemästä minun habituksestani ja käytöksestäni.”)

Kirjurillani, Omituisella Miehellä, on ystäviä. He ovat ehkä lähes yhtä omituisia kuin hän. Yksi hänen ystävistään on Iivana Hampurilainen, joka nimestään huolimatta on suomalainen.

Joskus viime vuosituhannella, Iivana, ja hänen ystävänsä Pietu, kävivät Virossa autolla. Veivät sinne monenlaisia tarvikkeita, joista virolaisilla oli puute. He majoittuivat ystäväperheen luona. Ei tarvinnut nähdä nälkää, eikä palella. Kohtelu oli ystävällistä, suorastaan sydämellistä.

Isäntäväki vei heidät eräänä päivänä Tartossa olevaan ravintolaan syömään. Syönnin jälkeen Iivanalle ja Pietulle tuli luonnollinen tarve. Heidät ohjattiin ravintolan huoneeseen, jossa voi hoitaa tarpeensa pois. Iivanalla tarve poistui heti, kun hän vilkaisi helpotushuoneeseen: ei wc istuimia, pari aukkoa betonisessa lattiassa. Hajukin oli melkoinen! Pietullekin iski halu paeta paikalta. Mutta, ei! Tarve oli pakottava! Eespäin, eespäin, vaan! Hän veti huoneen ulkopuolella keuhkonsa täyteen, avasi uudestaan oven ja astui sisään. Asettui tukevasti hajareisin aukon eteen ja hoiti asiansa henkeään pidätellen. Poistui huoneesta helpottuneena. Kaikki hyvin. Vierailu voi jatkua.

Montaa päivää eivät Iivana ja Pietu Virossa viipyneet. Kun lähdön aika lähestyi, alkoi isäntäväki ehdotella, että Iivana ja Pietu ottaisivat tuliaisiksi muutaman Kalashnikovin. Suuri ja mahtava Neuvostoliitto oli romahtanut ja Puna-armeija poistui kiireesti lähellä olevasta varuskunnasta jättäen jäljelle Kalashnikoveja, radioita ja monenlaisia hyödyllisiä tarvikkeita. Niitä virolaiset nuoret miehet kävivät korjaamassa parempaan talteen, möivät ja lahjoittivat pois.

Iivana ja Pietu kieltäytyivät kohteliaasti Kalashnikoveista, vaikka ne olikin tehty vaarattomiksi. Epäilivät, että Suomen Tulli ei hyväksyisi Kalashnikovien maahantuontia. Sitten heille tarjottiin toimivaa venäläisen panssarivaunun radiota. Sen he ottivat, koska senhän voi lahjoittaa jollekin radiomuseolle.

Kotimatka sujui hyvin kaikin puolin. Kesä oli aluillaan ja Suomenlahti tyyni. Ei edes sukellusveneitä näkynyt. Eivätkä Iivana ja Pietu voineet niitä nähdäkään, kun viettivät aikansa enimmäkseen ravintolassa lyhyen laivamatkan ajan Tallinnasta Helsinkiin.

Päästiin maihin ja auto ajettiin tullin tarkastettavaksi. Iivana ja Pietu esittelivät lastinsa. Nähtyään vanhan panssarivaunuradion, tuli nuorelle tullimiehelle päänvaivaa. Hän katseli ja käänteli laitetta. Kyseli Pietulta ja Iivanalta.

– Mikä tämä on?
– Se on lahjaksi saatu venäläisen panssarivaunun radio, vastasivat matkalaiset.
– Paljonko se maksoi?
– No, kun ei se maksanut ruplaakaan! Saatiin se lahjaksi, kivahti Iivana.

Tullimies raapi päätään. Mietti ja ihmetteli. Saako tällaisen tuoda maahan? Pitääkö siitä periä tullia? Jos, niin paljonko? Mikä pykälä? Mikä momentti?

Iivana ja Pietu seisoskelivat, huokailivatkin. Odottavan aika on pitkä. Lopulta nuori tullivirkailija meni tullitoimistoon sisään ja tuli hetken kuluttua vanhemman, isokokoisen, tullivirkailijan kanssa paikalle.

Kokenut tullivirkailija sai kuulla myös Iivanan ja Pietun kertomuksen. Pian ison miehen vatsa alkoi hytkyä naurusta. Saahan tuollaisen romun viedä ihan vapaasti! Sitten alkoi nuorikin virkailija hymyillä ja nauraa. Tokaisi matkailijoille:

– No, viekää se sitten vaikka omaan panssarivaunuunne!

Sitten nauroivat jo kaikki neljä.

Tupakeit