Nostot

Organisointi on kivaa

Me miehet, me vasta organisaattoreita olemme. Järjestys se olla pitää. Eikä siinä sinänsä mitään. Jumalahan on järjestyksen Jumala. Taitaa kuitenkin Häntä huvittaa kun rukouspiirissä käydään keskustelua tähän tapaan:

– Ota sinä Lennu rukousaiheeksi kodittomat kissat, ukko sanoi ja   osoitti sormellaan Lennua, joka on siis akko eli kauniimman sukupuolen edustaja.

– Joo, nyökkäsi Lennu nöyrästi. (Onko mies luomakunnan kruunu? Eikö hirvi olekaan Suomessa se komein ja määrätietoisin kruunupää?)

Ripeästi organisointi edistyi. Suorastaan kiihkeästi. Katseet kohtasivat ja kynät sauhusivat. Ongelmia tuli solkenaan. Rukoile sinä tämän ja tämän aiheen puolesta. Ota sinä tämä aihe ja sinä tämä aihe.

Rukous on työtä ja työ on ORGANISOITAVA!

Rukouksen organisointi sujui ripeästi. Aiheet määrättiin akoille eikä ukoille jäänyt mitään. Näin miessukukunta osoitti jälleen kyvykkyytensä työnjohtotehtävissä. Johtaminen on jaloa ja organisointi kivaa!

Rukouspiirissä ei ehditä rukoillakaan, kun pitää organisoida.

Olisikohan jossain rukouspiiri, jossa rukoiltaisiin liikoja organisoimatta?

Kysyy nöyrästi kunnioittaen ja katseen yläviistoon kääntäen.

Alkuperäinen pakina kirjoitettu 1990-luvulla Vantaalla. Muutettu 29.7.2019 Kuopiossa.

Mainokset
Nostot

Brändäyksestä puute

Runoilijaharjoittelija, Untamo Hylkiö, istuu puiston penkillä. Aurinko on noussut, linnut lentelevät, lokit rääkyvät. Taivaalla pilvet vaeltavat. Herra Hylkiön ajatuksetkin vaeltavat. On hyvä, että on ajatuksia. Ei ole hyvä, jos ei saa inspiraatiota, vaikka kuinka huokailisi omassa kammiossaan. Runot ovat sanoja, joita ei sivulle kannata montaa kirjoittaa. Ai miksikö? Muste on kallista, sanoi kustantaja. Emme julkaise teidän runojanne, kun ne ovat niin pitkiä. Tämän ajan trendi on se, että ensin pitää olla nimeä ja sitten on oltava brändi. Paperikin on ostettava itse. Taas huokaus, herra Hylkiön suusta.

– Kuka minut brändäisi?

Hiljaisuus. Ainakin kolmen ikuisuuden mittainen hiljaisuus.

– Eihän meistä Hylkiöistä kukaan välitä, ajatteli Untamo, ja katsoi maahan.

Jokunen tupakan tumppi, karamellipaperi ja ties mitä osui silmiin. Pieni tuulen vire toi hyvää kalaveden hajua runoilijaharjoittelijan nenään.

Olisipa vene, tai rahaa, että pääsisi risteilylle.
Jos olis oikein paljon rahaa, ostaisin laivan, vielä isomman kuin Nooalla oli.

Yläkerrasta kuului rykäisy.

Ohoh! Ja mitäs sillä tekisit, kuului ylhäältä.
Kutsuisin kaikki hylkiöt luxus risteilylle, huokaisi herra Hylkiö.

Yksi varpunen lennähti Untamo Hylkiön jalkojen lähelle. Näytti etsivän syötävää. Nokki hiekkaa, tupakan tumppia ja ties mitä. Katsoivat toisiaan hetken, varpunen ja herra Hylkiö. Hetki oli minimaalinen ikuisuus. Jopa niin lyhyt, ettei sitä ikuisuudeksikaan voi sanoa. Untamo kaivoi taskustaan pienen kynän pätkän. Se on hänellä aina mukana. Varmuuden vuoksi, jos tulisi inspiraatio. Yhdessä taskussa hänellä on pieni pahvin pala, johon voi kirjoittaa. Nyt hän kirjoitti.

Varpunen huoleton, 

rikas trendikäs 

              pesetti maton, 

kuuluisa,

brändikäs, 
              kuuro.
Lempeä keväinen sadekuuro yllätti Untamo Hylkiön. Ei ollut sateenvarjoa, sadetakkia, eikä mitään, jolla olisi estänyt sateen kastelemaa paitaa liimautumasta märkänä iholle. Herra Hylkiö nousi. Lähti rauhallisesti kävelemään. Löytyisiköhän sopivaa hiekka-, tai paperinkeräysbungalowia, missä olisi tilaa nukkua?

Käveltyään ainakin kilometrin ja tutkittuaan jokaisen mahdollisen hiekka-, jätepaperilaatikon, tai muun mahdollisen yöpymispaikan, alkoi toivottomuus hiipiä mieleen.

– Pitääkö tässä yrittää asustella veneen alla?

Herra Hylkiö kirosi mielessään kaikki ne kustantajat, joille hän oli runojaan lähettänyt saamatta kustannussopimusta ja rahaa. Riistäjiä! Sydämettömiä! Rakkaudettomia ovat! Löytyi vapaa istuinpaikka taas.

– No, helpottiko? Kuului Yläkerrasta.
– Ai mikä?
– Kustantajien kiroaminen.

Untamo katsoi varovaisesti taivaalle. Sanoi ääni väristen.

– Sinähän sen tiedät.
– Niin, kyllä minä tiedän, mutta tiedätkö sinä, että minä rakastan sinua?

Muutama suolainen kyynel tuli Untamo Hylkiön silmäkulmiin. Valui poskille. Piti ihan pyyhkiä käsillä pois, ettei vaan kukaan näkisi. Aurinko loisti ja lämmitti.

On jälleen kesä.

Wanha Käpy

Nostot

Kapusta kahtia

Ostamme romua, myymme antiikkia, sanoi rehellinen vanhain tavarain myyjä. Vai onko hän rehellinen? Minun mielestäni on. Hänhän ostaa halvalla, antaa tuotteille lisäarvoa nimeämällä sen antiikiksi ja myy sitten kalliimmalla hinnalla. Näin hän elättää itsensä, perheensä ja auttaa myös lähimmäisiään. Hän on arvostettu Vinttikauppias. Ei miljonääri, muttei ihan senttinäärikään.

Eikö verottaja ole vielä huomannut, että nyt olisi oiva tilaisuus hankkia lisätuloa? Älkää olko huolissanne, kyllä se vielä tulee. Uusi verotusperuste. Arvelen, että se tulee ennemmin, kuin ammattiyhdistysjäsenmaksujen verovähennysoikeus poistuu.

Tämä on sitten tulevaisuuteen kurkottava juttu, sillä nythän verotulot kasvavat huikeaa vauhtia. On pelättävissä, että pienen valtion aarrekammio osoittautuu liian pieneksi. On ryhdyttävä rakentamaan uutta ja kiireesti. Olisihan se suunnaton häpeä, jos arvokkaita verojuoruja ( vero €) ei saataisi mahtumaan minnekään.

No, nyt ei voi kuin huokaista oikealle yläviistoon.

– Kiitos Euroopan Unionista.
– Ohoh, ethän sinä pidä siitä, kuului hieman hämmästynyt, mutta lempeä ääni.
– Pidänhän minä, kivahdin.

Yläkerrassa oli hiljaista. Liekö aamutoimet menossa? Kiireellisempiä viestejä tullut? Joku allekirjoittanutta tärkeämpi henkilö ottanut yhteyttä? Sieltä kuului hiljainen rykäys.

– Onko kurkku kuiva, kysyn minä, ennen kuin Yläkerran Isäntä ehti sanoa mitään.
– Kiitos kysymästä. Ei ole.
– Tuleeko se Finnexit?

Syvä hiljaisuus jälleen. Yläkerrassa. Ja täällä alhaallakin on hiljaista. Ulkona ei ole niin hiljaista. Siellä on ääniä: linnunlaulua, lehtien havinaa, hyönteisten surinaa ja laineiden liplatusta.

Yläkerrassa havahduttiin ja sieltä kuului:

– Puhuitkohan sinä totta, kun sanoit pitäväsi Euroopan Unionista?

Nyt en voinut muuta, kuin katsoa varpaitani kohti. Huokaista. Ja vastata.

– Anteeksi. Tiedänhän minä, ettei pitäisi kiukutella, valehdella, eikä teeskennellä.
– Mutta tuleeko se Finnexit, kysyn kärsimättömästi.

Huokaus, toinen huokaus ja kolmaskin huokaus. Ei kuulu vastausta. Nyt en voi muuta, kuin lähteä etsimään sitä vanhaa, käytettyä ja hieman halkinaista kapustaa. Jos löydän sen, nimeän sen antiikiksi. Se on merkittävä testamenttiin ja laitettava selkeä ohje, että kapusta on halkaistava kokonaan. Puoliskot on jaettava lakien ja asetusten mukaan perijöille.

Antiikkia se joka tapauksessa on.

Wanha Käpy

Incognito kaunotar

NostotIncognito kaunotar

Luciano Swanovski käveli yksin vieraan kaupungin kaduilla. Silmät osuivat vastaan tulleeseen naiseen, joka ilmiselvästi halusi pysyä tuntemattomana. Nainen näytti tutulta, aivoissa raksutti. Missä olen nähnyt tuon naisen? Oliko se elokuvissa? Cherbourgin sateenvarjo? Ranskalainenhan tuon naisen täytyy tietenkin olla. Näkeehän sen jo päältä päinkin. Tosin, viiksiä tällä naisella ei ole. Joillain ranskalaisilla naisilla on, tai ainakin oli joskus 1960 luvun lopulla, kun herra Swanovski kävi Rouenissa. Älkää kuvitelkokaan, että Luciano Swanovski olisi suudellut ketään ranskalaista naista siihen aikaan! Hänen näkönsä vaan oli niin tarkka, että hän huomasi tummat, aidot viikset, naisen ylähuulen ja nenän välissä jossain Rouenin kaduilla vastaan tulleessa naisessa.

Vaikka herra Swanovskista ei ole tullut vieläkään tangokuningasta, eikä hän siis ole millään lailla varakas, eikä edes köyhä julkkis. Köyhä kyllä, mutta julkkis ei. Sitä paitsi onko nykyään olemassa köyhiä julkkiksia? Julkisuushan tietää rahaa, eikö vain?
Herra Swanovski on yleensä herrasmies eikä pysäyttele tuntemattomia naisia kaduilla. Tällä kertaa hän rohkaisi mielensä, meni naisen viereen viereen ja kysyi:

– Parlez-vous français? (Puhutteko ranskaa?)
– Oui (kyllä), vastasi tämä ennen maailmankuulu näyttelijätär ujosti.

Voi ihmeiden ihmettä! Tuollainen kuuluisuus antoi köyhän, tuntemattoman entisen oopperalaulajaharjoittelijan, ottaa valokuvan itsestään! Uskomattoman suuri onni! Ja mikä ihmeellisintä, tämä kuuluisuus ja kaunotar salli erään ohikulkijan ottaa kuvan, jossa Luciano Swanovski ja tämä Brigitte Chardonnay (nimi muutettu kaunottaren toivomuksesta hänen yksityisyytensä takaamiseksi) seisoivat rinnan ikään kuin olisivat hyvinkin tuttuja.

Sen jälkeen he seurustelivat vielä tovin. Enimmäkseen elehtien käsin ja ilmein. Taisi siinä jokunen äännähdyskin kuulua. Ranskaa herra Luciano Swanovski ei uskaltanut enää yrittää, koska mieleen tuli vain Pariisin ravintoloissa ja kahviloissa hyödyllinen lause:

– L’addition, silvous plait (Lasku olkaa hyvä) !

Sehän ei olisi tähän tilanteeseen sopinut mitenkään. Todennäköisesti siitä olisi seurannut äkillistä toimintaa madame Chardonnaylta. Hän olisi ottanut repun salamannopeasti harteiltaan ja heilauttanut sillä herra Swanovskia päähän. Silloin olisivat silmälasit menneet rikki, eikä herra Swanovski olisi voinut kirjoittaa pitkään aikaan mitään. Olisi voinut mennä tajukin herra Swanovskilta!

Elämä on ihmeellistä!

Köyhä ja tuntematon mieskin voi kohdata todellisen kaunottaren aivan sattumalta ja Suomessa! Mikä merkillisintä, tämä kaunotar on ujo, ystävällinen, lahjakas, eikä ollenkaan julkisuushakuinen diiva!

Herra häntä siunatkoon!

Wanha Käpy

Nostot

Lempi ja Prinssi

Kuu on kiertänyt maata monta kertaa sen jälkeen, kun viimeksi saitte kuulla Untamo Hylkiöstä. Paljon on tapahtunut, mutta nyt kurnii nälkä. Herra Hylkiön vatsassa, siis. Ei tullut Finlandia-palkintoa tänäkään vuonna. Ei päässyt edes ehdokkaaksi runoilija Untamo Hylkiö. Pitää yrittää saada aikaiseksi runo Suomen Seminologiyhdistyksen jäsenlehden (”Spruutta”) joululehteen.

Herra Hylkiö istuu paperinkeräysbungalowissaan. Ulkona sataa. Sade ropisee bungalowin lasikuitukattoon. Kynä on kädessä. Paperia alla ja jalkojen päällä lämmittämässä. Valona kadulta löytynyt ehjä ledilamppu. Inspiraatiota vaan tarvitsisi! Huokaus. Nälkä kurnii! Lihapiirakka ja kuuma kahvi maksavat! Tule jo Inspiratus Wirus! Ja tulihan se. Inspiraatio.

Lempi, ah, ihana Lempi,
sinut niityllä Prinssi näki,
koivikossa kukkui käki.

Näki Prinssin Lempi,
ujoili ja empi,
katseensa maahan loi,
rinnassa jo kevään koi.

Amor katsoi Prinssiä vahvaa, komeaa, kopeaa,
Nyt tarvitaan liikettä nopeaa!
Otti nuolen, latasi jousen,
tähtäsi, laukaisi kohti Prinssin rintaa.
Osui! Rakkaus roihahteli pitkin Prinssin pintaa,

Prinssikö empi?

Ei! Sen huomasi Lempi!

(Latojan huomautus: Lempi on Spruutta-lehden päätoimittajan omistama ayrshire-lehmä ja Prinssi maankuulu siitossonni.)

Tyytyväinen huokaus pääsi runoilijaharjoittelija Untamo Hylkiön suusta: kerrankin runo on ajoissa. Täytyy muistaa postittaa se huomenna. Jospa päätoimittaja maksaisi förskottia, niin voisi ostaa leipomon myymälästä lihapiirakan. Herra Hylkiö huokaisi uudestaan. Raotti bungalowinsa kattoluukkua, antoi sadepisaroiden tippua kasvoilleen. Katsoi oikealle yläviistoon, huokaisi ja sanoi:

– Kiitos, kun Sinä pidät huolen meistä runoilijoistakin.

Wanha Käpy

 

alkuperäinen pakina kirjoitettu joulukuussa 2006

Ongelma tullissa

Kunnianarvoitettu Puolustusministeriö,

kirjoitan Teille ensimmäistä kertaa. Olen ikivanha Tupakeittiö Savossa. – Muuten, mitä teille sinne Suomeen kuuluu? – Hi…hi…hi – öh, anteeksi. – Minulla on kirjuri, jolle sanelen ja hän kirjoittaa. Tosin, välillä hän ärähtelee, murahtelee, röyhtäilee, haisee ja narisee.

(Kirjurin kommentti:”Tää ei ole kivaa! Kohta kirjoitan omiani, enkä kerro Tupakeittiölle mitä kirjoitin, ellei se lakkaa höpisemästä minun habituksestani ja käytöksestäni.”)

Kirjurillani, Omituisella Miehellä, on ystäviä. He ovat ehkä lähes yhtä omituisia kuin hän. Yksi hänen ystävistään on Iivana Hampurilainen, joka nimestään huolimatta on suomalainen.

Joskus viime vuosituhannella, Iivana, ja hänen ystävänsä Pietu, kävivät Virossa autolla. Veivät sinne monenlaisia tarvikkeita, joista virolaisilla oli puute. He majoittuivat ystäväperheen luona. Ei tarvinnut nähdä nälkää, eikä palella. Kohtelu oli ystävällistä, suorastaan sydämellistä.

Isäntäväki vei heidät eräänä päivänä Tartossa olevaan ravintolaan syömään. Syönnin jälkeen Iivanalle ja Pietulle tuli luonnollinen tarve. Heidät ohjattiin ravintolan huoneeseen, jossa voi hoitaa tarpeensa pois. Iivanalla tarve poistui heti, kun hän vilkaisi helpotushuoneeseen: ei wc istuimia, pari aukkoa betonisessa lattiassa. Hajukin oli melkoinen! Pietullekin iski halu paeta paikalta. Mutta, ei! Tarve oli pakottava! Eespäin, eespäin, vaan! Hän veti huoneen ulkopuolella keuhkonsa täyteen, avasi uudestaan oven ja astui sisään. Asettui tukevasti hajareisin aukon eteen ja hoiti asiansa henkeään pidätellen. Poistui huoneesta helpottuneena. Kaikki hyvin. Vierailu voi jatkua.

Montaa päivää eivät Iivana ja Pietu Virossa viipyneet. Kun lähdön aika lähestyi, alkoi isäntäväki ehdotella, että Iivana ja Pietu ottaisivat tuliaisiksi muutaman Kalashnikovin. Suuri ja mahtava Neuvostoliitto oli romahtanut ja Puna-armeija poistui kiireesti lähellä olevasta varuskunnasta jättäen jäljelle Kalashnikoveja, radioita ja monenlaisia hyödyllisiä tarvikkeita. Niitä virolaiset nuoret miehet kävivät korjaamassa parempaan talteen, möivät ja lahjoittivat pois.

Iivana ja Pietu kieltäytyivät kohteliaasti Kalashnikoveista, vaikka ne olikin tehty vaarattomiksi. Epäilivät, että Suomen Tulli ei hyväksyisi Kalashnikovien maahantuontia. Sitten heille tarjottiin toimivaa venäläisen panssarivaunun radiota. Sen he ottivat, koska senhän voi lahjoittaa jollekin radiomuseolle.

Kotimatka sujui hyvin kaikin puolin. Kesä oli aluillaan ja Suomenlahti tyyni. Ei edes sukellusveneitä näkynyt. Eivätkä Iivana ja Pietu voineet niitä nähdäkään, kun viettivät aikansa enimmäkseen ravintolassa lyhyen laivamatkan ajan Tallinnasta Helsinkiin.

Päästiin maihin ja auto ajettiin tullin tarkastettavaksi. Iivana ja Pietu esittelivät lastinsa. Nähtyään vanhan panssarivaunuradion, tuli nuorelle tullimiehelle päänvaivaa. Hän katseli ja käänteli laitetta. Kyseli Pietulta ja Iivanalta.

– Mikä tämä on?
– Se on lahjaksi saatu venäläisen panssarivaunun radio, vastasivat matkalaiset.
– Paljonko se maksoi?
– No, kun ei se maksanut ruplaakaan! Saatiin se lahjaksi, kivahti Iivana.

Tullimies raapi päätään. Mietti ja ihmetteli. Saako tällaisen tuoda maahan? Pitääkö siitä periä tullia? Jos, niin paljonko? Mikä pykälä? Mikä momentti?

Iivana ja Pietu seisoskelivat, huokailivatkin. Odottavan aika on pitkä. Lopulta nuori tullivirkailija meni tullitoimistoon sisään ja tuli hetken kuluttua vanhemman, isokokoisen, tullivirkailijan kanssa paikalle.

Kokenut tullivirkailija sai kuulla myös Iivanan ja Pietun kertomuksen. Pian ison miehen vatsa alkoi hytkyä naurusta. Saahan tuollaisen romun viedä ihan vapaasti! Sitten alkoi nuorikin virkailija hymyillä ja nauraa. Tokaisi matkailijoille:

– No, viekää se sitten vaikka omaan panssarivaunuunne!

Sitten nauroivat jo kaikki neljä.

Tupakeit

Torikahvilassa Santun kanssa

Olin torilla kahvilla ystäväni Santun kanssa. Santulla oli lippalakki päässä tukkaa peittämässä. Minulla ei ollut lippalakkia. Olin sentään laittanut aamulla geeliä. Nuorena laitoin Brylcreemiä, kun tukkaa oli. Piti saada fåågu, eli etulaine. Se oli muotia silloin. Nyt käytän geeliä pääasiassa siksi, ettei päänahkaa kiristäisi. Geelin vaikutuksesta päänahka saattaa kyllä kiiltää. En tiedä onko se muodin mukaista. Pitäisikö päänahan olla matta vai kiiltävä? En tiedä.

– Kuinka äitisi voi, kysyin Santulta.

– No, kohtalaisesti. Onhan hänellä jo ikää yli yhdeksänkymmentä vuotta.

– Ohoh! Pitkäikäistä sukua.

Santtu kertoi sukunsa pitkä- tai lyhytikäisyydestä. Samalla katselin kilpailevaa torikahvilaa, jonne näytti kerääntyvän väkeä aamukahville. Keskustelumme polveili sinne ja tänne. Sotajuttuihin, Marskiin ja tietysti työasioihin. Ne ohitettiin liikoja märehtimättä. Sitten kerroin ystävästäni Matista Santulle. Luottamuksellisesti.

– Kovat oli ajat Matilla parisenkymmentä vuotta sitten, huokaisin.

– Kuis?

– No, joutui työttömäksi ja eukkokin lähti.

– Ai. Menikö Matilta henki, kysyi Santtu.

– Ei mennyt, mutta hilkulla oli. Joutui käymään oikein kallonkutistajan juttusilla.

– Ihanko psykiatrin luona?

– No, yhden kerran sellaisenkin luona, mutta useimmiten Manta nimisen psykologin luona.

– Jaa, sanoi Santtu.

Tässä vaiheessa pidin luovan tauon ja katselin torille. Siellä laitettiin myyntipöytiä kuntoon. Myytäväksi tuli kukkia, vaatteita, perunoita, porkkanoita ynnä muuta. Matin vaiheet palautuivat mieleen.

– Matti jutteli asioitaan rauhallisesti, kun kotona kuuntelijana oli yleensä vain seinät.

– Tylsäähän se on seinille puhua, parempi puhua vaikka psykologille, sanoi Santtu.

– Niin on. Jotenkin se juttu meni homoseksuaalisuuteen. Arvaapa mitä sitten tapahtui?

– Enpä osaa arvata.

– Se psykologi, Manta, joka muuten oli hyvin runsasmuotoinen nainen, Manta toisti ”Homoseksualismin Edistämisyhdistyksen”, eli SETAn (Seksuaalinen tasavertaisuus ry) entisen pomon, Jorma Hölän ajatuksia. Sitten Matti teki virheen.

– Ohoh, kuinka niin?

– Matti sanoi rehellisen mielipiteensä ”homoseksuaalisuus on luonnotonta ja iljettävää”. Sitä ei Matin olisi pitänyt sanoa.

– Kuinka niin?

– No, se rehevä psykologinainen, Manta, suuttui. Matti kertoi pelänneensä, että Manta hyökkää päälle ja ryhtyy väkivaltaiseksi.

– Ei kuitenkaan kimppuun käynyt?

– Luojan kiitos, ei käynyt.

Turistiin me Santun kanssa muutakin, muttei sitä kaikkea kaikille kerrota. Saa meillä ukoillakin olla salaisuutemme. Eikö saakin? Aikamme turistua nousimme pöydän äärestä. Pudotimme pahvimukit roskikseen ja poistuimme. Menin ostamaan perunoita ja Santtu jonnekin muualle.

Käykääpä torilla. Se kannattaa.

Wanha Käpy

Swanovskien häät

Tämä on yksi niistä monista visioista, mitä ihminen ja erityisesti pakinoitsija voi
nähdä. Luciano Waris, työtön, tangolauluopintoja harrastava elatusvelvollinen, seisoo
vihkiryijyn edessä. Yrittää seistä tutisematta morsiamensa vieressä. Varmistaaksemme,
että tämä on pakina, eikä kolumni, käytämme pastoreista lyhenteitä. Toinen heistä on pastori A ja toinen pastori B.

Pastorit ovat liturgoineet duettona kovaa ja komeasti. Kumpikaan ei edes yrittänyt
päästä siihen taiteelliseen tasoon, johon sievähkö huippusopraano pääsi eräässä maamme temppeleistä. Hänen laulunopettajansa oli onnistunut kehittämään laulajattaren taidot niin korkealle, ettei hänen laulustaan kuulunut yhtään ymmärrettävää sanaa. Emme edes tiedä, lauloiko hän suomeksi vai latinaksi. Ach-äänteiden puuttumisesta voimme päätellä, että saksaa se ei ollut. Suhuäänteitäkään ei ollut riittävästi, että saisimme aiheen syyttää slaavilaisia kieliryhmiä epäselvyydestä. Ilkeänä ihmisenä uskallamme väittää, että joku, todennäköisesti arkipiispa tai hänen hiippansa oli antanut määräyksen, että kirkossa esitettävän laulun on oltava äänenkäytöllisesti niin korkeatasoista, että sanoma – jos sitä nyt olikaan – on hävitettävä. Ehkä tämä on sitä suomalaista sosialismia, jossa pyritään estämään hyvän sanoman eteenpäin meno? Ehkä vika oli kuulijoiden korvissa tai allekirjoittaneen korvien välissä.
Anteeksi pitkä viivähdys menneisyydessä. Palatkaamme vaihtoehtoiseen ja ehdolliseen tulevaan todellisuuteen. Eräässä maamme kirkossa on häät. On juuri päästy siihen kohtaan, jossa lyhyen kaavan mukaan kysytään:

– Tahdotko sinä, Petulia Pääskynen, ottaa Luciano Wariksen aviomieheksesi ja rakastaa häntä myötä- ja vastamäessä?

– Tahdon, tsirpahtaa neiti Pääskynen matalalla altollaan.

– Tahdotko sinä Luciano Waris, ottaa Petulia Pääskysen aviovaimoksesi ja rakastaa häntä
myötä- ja vastamäessä.

– Tahdon, kraakkaa herra Waris.

Näin olisi vanhan ja lyhennetyn kaavan mukaan. Jumalanpalveluksen uudistuskomitea on kuitenkin tullut siihen tulokseen, että vihkiseremoniakin täytyy uudistaa siten, että tuon tärkeän kysymyksen esittäminen on tehtävä seuraavasti:

– Tahdotko sinä, Petulia Pääskynen, entinen Hakkarainen, omaa sukua Virtasen Väinön tytär, joka taas on Miettisen Kaisan poika ja Miettisen Kaisa taasen on Guttwosen Karl-nimisen sotaherran lehtolapsi, Guttwosen Karl on Natalia von Schulzenbvögelin poika ja … …

– Tahdotko sinä, Luciano Waris, entinen Kuikka, omaa sukua Peipposen Puavon jälkeläinen, Peipposen Puavo taasen on Nätti Jussin pojanpoika, Nätti Jussin äiti sitävastoin on Rohmo Guttosen tytär … … …

Uudistuskomitean uudistusehdotuksen mukaisesti aloitetut Petulia Pääskysen ja Luciano
Wariksen hääseremoniat jatkuivat ja jatkuivat. Uudistuskomitea oli antanut määräyksen, että tässä kohdin seremoniaa on lueteltava tarkka sukuluettelo morsiusparista Aatamiin ja Eevaan asti. Seremonia kesti ja kesti. Morsiuspari vaihtoi jalkaa ja katseita. Pikkuhiljaa hiki alkoi helmeillä molempien otsalla. Morsiamen ehostus sai hikinorojen aiheuttamia juovia. Sulhasen tukka harmaantui silminnähden. Häävieraat alkoivat availla kännyköitään. Jotkut yrittivät soittaa taksia hakemaan. Eräät soittivat toisilleen. Pastorit jatkoivat protokollan mukaista sukuluettelon lukemista. Häävieraat kääntyilivät toistensa puoleen ja vaihtoivat käyntikortteja. Pastorit A ja B eivät huomanneet, että ainakin kuusi häävierasta ehti kuolla. Heidät kannettiin suoraan alakerran kylmiöön eli kryptaan. Vahtimestari poistui heittämään hiiliä krematorion uuniin ja poraamaan kuoppia tuhkauurnille. Kauan eläköön uudistuskomitea! Häät ovat ihana juhla!

Emme ole saaneet tietoomme oliko vihkikaavasta kokonaan poistettu se kysymys, joka vanhassa kaavassa on. Emme edes tiedä pääsikö seremonia koskaan siihen kohtaan, jossa tehdään ne tärkeät kysymykset. Neiti Pääskynen ja herra Waris soittivat kännyköillään Lääninhallitukseen loputtomiin kestävän sukuluettelon lukemisen aikana ja anoivat lupaa sukunimenvaihtoon. Lupa myönnettiin. Näin heistä tuli herra ja rouva Swanovski. Käsi kädessä kyyhkyläisiltä näyttävä Swanovskin pariskunta poistui vaivihkaa kirkosta vielä hengissä olevien, paikalle jääneiden, kahden häävieraan seuraamina. Pastorit jatkoivat sukuluettelon lukemista huomaamatta kirkkosalin tyhjenemistä.

Protokollan valvontaviranomainen teki juhlista valituksen kirkkohallitukseen, koska videoidusta hääjuhlasta kävi ilmi, että luettelon jossain vaiheessa jompikumpi pastoreista lausui jonkun esi-isän tai äidin nimen hieman väärin. Luojan kiitos, herra ja rouva Swanovski ovat onnellisen tietämättömiä valituksesta ja vaeltavat häämatkallaan käsi kädessä Jerusalemin kaduilla.

Wanha Käpy

kirjoittanut Pekka Sevanto Vantaalla loka- tai marraskuussa 1999